Metsämuisto

Kävin metsämaisemissa, asettelin maisemasta muiston.

Kuivaa ja aurinkoista ja ihanaa oli. Metsä taitaakin olla parhaimmillaan juuri näin syksyisin, luulen.

Kotipihalla odottaa ruukkujen tyhjennykset ja talvisäilytettävien kasvien kiikuttaminen kellariin. Ei sitä innostavinta tekemistä, ei. Mutta ehkä tämä harrastus ei irrota otteestaan ensi vuonnakaan, joten on vaan tartuttava painavaa astiaa märistä reunoista.

Värikästä viikkoa, ihmiset!

Ps. Kuvan jäkälät pääsivät takaisin maahan, olivat hetken lapiota paossa. 

Metsäisiä terveisiä

Karkasin viikonlopun viettoon mökille ja säntäsin heti metsään. Siellä sitä ihminen energisoituu, väkisinkin.

Metsästä voisi löytää inspiraatiota myös graafinen suunnittelija, jonka pitäisi kehittää pankille logo. Tässähän se muoto olisi valmiina, eikun puhtaaksi piirtämään.

Muistatteko vielä Merita-pankin logon, jonka kehittelystä englantilainen suunnittelija laskutti 600 000 markkaa eli reilut 100 000 euroa? 

No ei siinä mitään. 

Metsässä on paljon inspiroivaa ihmeteltävää, kuten tällaisia Funghinius-monumentteja.

Ja sienihaitareita.

Joillakin onnekkailla on pehmoinen sammalpesä.

Jäkäläkin näyttää superpehmeältä. Hyvä on puolukan sieltä ponnistaa.

Entäpä naava, tuo ilmanpuhtauspuntari, eikö sekin ole pehmeyden perikuva.

Pieni murmeli tai maahinen tai menninkäinen voisi viihtyä tällaisessa piilopaikassa.

Ja tämä piilopaikka sopii hätää kärsivälle metsän samoajalle. Pikkula "Paanumaja".

Pienen pysähdyksen jälkeen matka voi jatkua vaikka joen äärelle.

Tai kukkulan laelle.

Kun kyykistyy oikein alas, voi tavata neiti vanamon (Linnaea borealis).

Tahi tieverkon.

Tahi timanttiverkon.

Havunneulasen päässä voi hyvinkin kimmeltää, kun tarkkaan katsoo.

Metsäretkelle kannattaa varustautua purkein ja purnukoin, ja kerätä punaisia supermarjoja vaikka piirakka-aineksiksi.

Jos mukana on kaikkiruokainen lemmikki, kannattaa kerätä vikkelästi tai jää ilman.

 Silmäniloa ja hengenravintoa metsästä saa joka tapauksessa, siellä kannattaa kyllä piipahtaa.

Näillä mietteillä, hyvää syyskuista sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa!

Kuntta juhannuskukkii

Pohjois-Pohjanmaalla valoa riittää nyt avaralta taivaalta yön pikkutunneille asti. Ja juuri kun pimeä olisi tuloillaan, alkaa taas valostua. Puitteet ovat siis mukavat juhannuksen viettoon – niin kuin ne kyllä ovat joka puolella Suomea. Kesä on saavuttanut Maan kiertoliikkeeseen nähden korkeimman huippunsa ja sitä onkin syytä juhlia koko loppuviikko.

Lempparimaanpeitekasvustoni, kuntta, on kuin elävä matto. Nyt se kukkii sopusointuisin sävyin.

Puolukan kukassa on jo nähtävissä kypsän marjan lopullinen väri.

Mustikan kukinto väläyttää sitä violetinsinistä, joka värjää kielen piirakan syönnin jälkeen.

Kanervalla on jo aavistus morsiuspölyä yllään…

… ja tätä heinäkuussa nuppunsa avaavaa varpukasvia valaisee jäkälä. Vuosi sitten arvelin, että kyseessä ovat palleroporonjäkälä ja harmaaporonjäkälä. Lienenkö osunut oikeaan?

Pienten mäntyvauvojen vihreä väri on löytynyt juuri oikeasta paletista.

Isompien mäntyjen vuosikasvut ovat noin kymmensenttisiä.

Vanhemmat männynkävyt odottavat poimijaansa, niistä saa oivaa ruukunpäällistä joulu- ja pääsiäisistutuksiin (ainakin).

Pikkuiset metsätähdet tuikkivat kuin… no, tähdet.

Vaka vanha katajajoukko kasvaa siinä, johon se on nähnyt parhaaksi asettua. Ja vain siinä, sillä katajan siirto ei luonnossa kovin helposti onnistu. Tai siirto onnistuu, mutta eloonjääminen ei.

Puun kanto on harmaantunut charmantisti ja saanut kruunukseen vihertävää kiharaa.

Kuntta on tiivis matto, jonka läpi siihen kuulumattomat kasvit eivät pääse tunkeutumaan. Mutta kun ihminen rikkoo kunttamattoa, avautuu rikkakasveillekin väylä. Meilläkin mökin pihalle on rantautunut maitohorsmaa niihin kohtiin, joissa on kaiveltu talotekniikkaa tai ajeltu työkoneilla.

Tätä aion lähipäivinä nyhtää, tuntuvat onneksi lähtevän helposti irti hiekkaisesta maasta. Isommat pääjuuret risteilevät kyllä syvemmällä, joten samaan puuhaan joutuu todennäköisesti ensi kesänä. Ehkä karsinta kuitenkin hillitsee horsman kasvua.

Kuntta ei vaadi mitään hoitoa, kuten lannoitetta tai kastelua, joten saan pienen huilin kotona odottavista puutarhapuuhista. Ihan toimettomana en malttanut kauaa kuitenkaan olla, vaan väkertelin pienen istutuksen terassin pöydälle.

Vähän liilaa pelargonia…

ja punavalkoista pelargonia…

sekä hopeakäpälää

yhdessä pajuiseen koriin, helteitä odottamaan.

Lempeää juhannusta kaikille!

Karjalainen kurkku

Terveiset Pohjois-Karjalasta! Otin varaslähdön kesänviettoon ja piipahdin itäisessä Suomessa puoliskon kanssa muutaman päivän. Kyllä oli erilaista nähtävää kuin kotinurkilla, alkaen nyt vaikka tästä Ukko-Kolin huipulta avautuvasta kansallismaisemasta.

Jylhää, komeaa! Ja aina jaksaa hämmästyttää kasvit, jotka kasvavat varsin niukoissa ja karuissa olosuhteissa, kuten tämä saniaistyyppi.

Ei taida tuossa kivenkolossa olla paljoa maa-ainesta, mutta siihen hän on päättänyt asettua. Vielä niukempaa alustaa kaipaavat jäkälät, jotka koristavat ikiaikaista kallionkylkeä.

Vaaramaisema on kyllä eksoottista ihmeteltävää lattealla alueella asuvalle, niinpä ajelimme miekkosen kanssa ristiin rastiin näitä kesäisen autioita karjalaisteitä. Tässä tie nro 522, josta saisi varsin mainion matkailutuotteen nimeltä "Route 522."

Matkan varrella pysähtelimme nähtävyyksien kohdalle ja sain hyvin havainnollista oppia mm. sotahistoriasta. Tässä Törnin-Männistön kallioisessa asekätkössä piiloteltiin tuliaseita siltä varalta, että Neuvostoliitto olisi Toisen maailmansodan loputtua hyökännyt Suomeen. 

Rintamamiesveteraani Arvo Männistö kävi tarkastamassa kätkön koskemattomuutta 50 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 kertoi asiasta viranomaisille. 

Huh, vetää hiljaiseksi tuo sodan konkreettinen muisto. Asekätkölle johtavan polun varressa kasvaa valkoisia kurjenpolvia, jotka tuntuvat muistuttavan, että ihmisen on hyvää elää rauhassa ja rauhaa rakastaen.

Mutta siis, ajelimme, söimme erittäin hyvin, tutkailimme luontoa ja lopulta (hiukan pitkin hampain) palasimme kotiin. Loppumatkasta taivaalla näkyi pitkään sateenkaari, jonka päätä emme harmiksemme ehtineet lähteä etsimään.

Tuliaisina toimme mahtavaa ruisleipää sekä karjalanpiirakoita, jotka kuitenkin katosivat jo automatkalla. Ne ovat kyllä aivan eri tuote, kuin kaupan hyllystä muovipussista löytyvät "karjalanpiirakat". 

Puutarhaa en aivan kokonaan unohtanut, toin kasvihuoneeseen yhden kurkun taimen, heh. Siinä on vasta ensimmäinen lehtipari, joten jännittää, ehtiikö kasvi tehdä hedelmää ennen syksyä. Mutta karjalaisen kurkun toivossa siis eletään.

Sateenkaari tuntui myös muistuttavan siitä, että on ihanaa kun on kesä, läheisiä ihmisiä ja hyvä kukkienkastelija, joka minun kohdallani on armoitettu viherpeukalo-naapuri. Niinpä viikko sitten punertumaan alkanut paprika oli entisestään punertunut.

Myös kasvihuoneen ulkopuolella olivat asiat hyvin, ja muutaman päivän tauon jälkeen olikin taas kiva nähdä tuttuja "naamoja", kuten näitä erittäin epämääräisen väriyhdistelmän muodostavia orvokkeja.

Kesäkukat vasta virittelevät kukintojaan, sen verran viileä alkukesä on ollut. Mutta täpläsievikki, jonka kasvatus oli jotenkin hiukan hankalaa, on palkinnut odotuksen avaamalla nuppujaan.

Tuo täplis (Nemophila maculata) menestyy kivikkokasvinakin, varmaan siksi sillä on mehevät lehdet. Lehdet tuntuvat napsahtavan herkästi poikki, siitä se hankalan taimikasvatuksen tuntuma. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, toivottavasti hän kukkii reippaasti monta kuukautta.

Pihan kuningatar on tällä hetkellä isabellansyreeni, jota jänis ei tänä vuonna onneksi rouskinut.

Vaaleanpunaista ja tuoksuvaa, ilmassa nuokkuvaa. Kyllä häntä kelpaa nyt ihastella. Ja kyllä ihmisen muutenkin kelpaa, kun viikonloppuna pääsee taas reissuun... Ehkäpä Pohjois-Pohjanmaalta löytyy karjalaiselle kurkulle kaveri? 

Kuntta kukassa

Merelliset terveiset Pohjois-Pohjanmaalta, on siellä vaan aina yhtä ihanaa maisemaa tällaiselle pääkaupunkiseudun asukille. Valoakin riitti melkeinpä yötä myöten, ja kun taivas on korkealla ja maasto alavaa, niin sitä valoa tuntui olevan mielettömästi. Ah, saisipa sitä herkkua purkkiin talven varalle.

Aina yhtä kaunis kuntta oli pukeutunut keskikesäiseen asuun. Variksenmarjat näyttivät jo kypsiltä.

 

Variksenmarja (Empetrum nigrum) sopii kuulemma miedon makunsa vuoksi esim. karviaismarja- tai raparperihillon yhdeksi elementiksi tai kuivattuna jauheena "superruoaksi" vaikka jogurtin kanssa nautittavaksi. C-vitamiinia marjassa on runsaasti, mutta varikset eivät sitä Wikipedian mukaan ravinnokseen käytä, kanalinnut kylläkin.

Myös kanerva (Calluna vulgaris) oli avannut vaaleanpunaisia kukkiaan.

 

Näiden rinnalla kasvaa paria eri jäkälää.

 

Tuo palleromainen, vaaleanvihreä laji lienee palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris) ja etualan harmaampi laji on ilmeisesti harmaaporonjäkälä (Cladonia rangiferina). Asiaa paremmin tuntevat, korjatkaa, jos olen ihan hakoteillä, kiitos :)

Noihin kasveihin kun vielä lisää muhevanvihreitä pieniä männyntaimia ja tummempaa katajaa, niin värikokonaisuus on täydellisen harmoninen. Kyllä luontoäiti osaa tämän homman.

Kotosalla kasvit olivat jatkaneet elämäänsä poissaolostani huolimatta, heh. Myös kaikenlaiset ötökät olivat löytäneet tiensä yhteen sun toiseen kasviin, niin että mäntysuopaa sai sumutella ihan pilveksi asti. Luulen, että kirvoilla on kovempi halu lisääntyä kuin mulla on halukkuutta tarttua sumutinpulloon, joten kohta lehdet ja kukkanuput ovat taas täynnä ei-toivottuja vieraita. 

Muun muassa krassi vetää luokseen mustia munia tuottavia ötököitä. En jaksa tarkastaa, mikä siipiveikkolaji on kyseessä, ei kiinnosta näin kuumana päivänä... mutta liiskailen niitä sitten aina ohi kävellessäni, sillä haluaisin kyllä nähdä, miten kirsikanpunaisen krassin taru etenee. Väri on nimittäin hiukan "epävarma hot pink", siihen on alkanut tulla useamman kukan jälkeen oranssia sävyä. Tässä kukat vielä melko punaisia:

Mutta tässä varressa kukat ovat jo selvästi oranssinpunaisia:

 

Ei siis onnistu ihmiseltä sama kuin luontoäidiltä... värien massiiviset manipulointiyritykset tuntuvat kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Mutta varsin hauskaa on tutkia ja todeta näitä ilmiöitä.

Myös koristemaissi tuottaa jänniä ilmiöitä. Ne kasvattavat toista vartta täysikokoisen vartensa tyvestä, ja siihen tulee tällainen erikoinen tupsu.

Öh, mikähän tupee tuo oikein on, kysyy maissinkasvatuksen ensikertalainen. Selitys löytyykin hetkessä (mainosta mukaillen) interneteistä: siitähän muodostuu maissintähkä. Kasvin verson latvassa huituloivat hedekukat, tähkissä sijaitsevat emikukat. 

 

 Kuva: Wikipedia

Eli hedekukkahuiskula on tuo vihreä viuhka ja hiustupsu jää sitten kehittyvän tähkän kruunuksi. Huh, onpas monimutkainen systeemi näin äkkiseltään.

Eilinen päivä taisi olla kesän kuumin, taisi se 30 asteen raja mennä rikki täällä Helsingin seudullakin. Ilma seisoi ja tunnelma oli laiskanpulskea, mutta kimalaistyöläisellä ei ollut lomapäivää.

 

Siellä se huhki virginiantädykkeen pikkuisissa kukissa iltaseitsemän aikaan. Liekö ollut iltavuoro hällä. Mutta tuo kasvi (Veronica virginica 'Alba') on ihana, sitä täytyisi ehdottomasti saada lisää. Tässä postauksessa tarkempaa tietoa kyseisestä perennasta.

Ensi syksyksi ja talveksi olisikin itämässä pieni suunnitelma. Koska perennatilaa tarvittaisiin ehdottomasti lisää, samoin kuin ns. tyhjää istutustilaa pikkutaimille sekä vapaata tilaa suorakylvöille, niin nurtsipihalle pitää hahmotella lisää kohopenkkejä. 

Mikäs sen mukavampaa pimeänkarkotustekemistä. No eipä juuri mikään :)

Ornamental corn 'Quadricolor' is ripening its spike below that funny hair. This is my first time as a corn farmer so all the progress of this plant seems sooo exotic.

On the other hand, exotic Nasturtium 'Jewel Cherry Rose' didn't like her looks as a hot redhead, she's turning her shade back to carrot, little by little.