29. elokuuta 2012

Ilon reunalta ja helman alta

Vielä yksi keväiseltä Hollannin-reissulta hankittu daalia avasi kukkansa. Olin varma, että jotain vaaleanpunaista sieltä purskahtaa, koska sellaisessa moodissa olen näköjään Floriadessa juurakoita katsellut. Mutta ei, ihan kunnon väriä sieltä tuli.


Tämän mignon-tyyppisen daalian nimi on "Edge of Joy". Ihan oikeaan aikaan hän alkoi kukkia, sillä ilon reunallahan tässä ollaan, kesän ja syksyn rajamailla.

Toisille tämä aika on ihan iloista aikaa, koska telkkarissa alkaa syksyn Big Brother, tuttavallisesti BB. Meillä tontilla voi myös katsella BB:tä, nimittäin daalia "Blue Belliä". Se on myös varsin hupaisa tapaus, nimittäin se ei ole ollenkaan sininen. Ei ole koskaan ollut, vaikka myyntiesitteessä väri oli napakan poliisinsininen. 


Öö, ei ole Sininen Kello hän. Ehkä enemmänkin Liila Tursake.

Sen sijaan auringonkukka on keltainen, ja myös ilmainen, kun se kasvaa kaupungin pellolla vapaasti poimittavana.


Tämä on kyllä puhdasta elokuun energiaa. Voi kun sen voisi säilöä tuohon purkkiin, siitä vaan raottelisi kantta, kun alkaisi väsymys painaa. 

Mutta daalioita ei vielä väsymys uhkaa, ei vielä pitkään aikaan. Viime vuonna viimeiset kukkivat täyttä hönkää vielä lokakuun lopussa. Loppukesän lempeästä lämmöstä nauttivat ja iloitsevat nyt muun muassa Evelinet

Kurkkailevat toistensa tutu-hameiden alta.

26. elokuuta 2012

Anopinkieli kukkii

Kaikkea sitä näkeekin, kun vaan huomaa katsoa. Anopinkieli, joka on yksi harvoista huonekasveistani, on alkanut kukkia. Huomasin kukkavarren noin kuukausi sitten. Sen päässä oli tämännäköinen pieni tupsu.


Kukkavarsi kasvoi noin 20-senttiseksi (pisimmät lehdet ovat noin 30-senttisiä) ja kasvatti lisää nuppuja.


Nyt nuput aukeilevat iloisesti.


Hehee, ei se kummoinen kukka ole, mutta ihan hauska. En ole aikaisemmin nähnyt anopinkielen kukkivan, tiedänpähän tämänkin ilmiön nyt.

Anopinkieli (Sansevieria trifasciata) on kotoisin Afrikasta, tämä yksilö on todennäköisesti jalostettu lajike 'Laurentii' keltaisista lehdenreunuksista päätellen. Lajike on yksi yleisimmin myytävistä anopinkielistä.

Olen pilkkonut alkuperäistä kasvia pienempiin osiin ja nyt taas istutellut niitä isompiin kokonaisuuksiin ja uusiin multiin. Laitan kuvan, kun vien ne takaisin kylppärin ikkunalle. (Ensin se ikkunalauta täytyy pyyhkiä, ei jaksa tänään.)

Kasvit ovat viettäneet kesän ulkona, suht' varjoisassa paikassa. Anopinkieli on tosin mehikasvi ja voisi tykätä lujasta auringonpaisteesta, mutta koska ne ovat kasvaneet pienissä ruukuissa, niin en ole viitsinut ottaa kastelusta isoa muistamisen taakkaa. 

Siirrän ne sisään jo nyt, koska ulko- ja sisälämpötilassa ei ole vielä kovin suurta eroa. Jostain luin, että se auttaisi kasvin sopeutumista. Karmeaahan se on varmasti anopinkielellekin joutua leppoisasta kesäsäästä sisälle kuivaan ilmaan ja heikkoon valoon kökkimään. Senhän me ihmisetkin joudumme kohta taas kokemaan, puh-pöh ja murr.

Onneksi virallista kesää on vielä viikko jäljellä, ja senkin jälkeen säät jatkuvat varmasti loppukesäisen mukavina. Virallisista puutarhakasveista saa edelleen isoa iloa irti, kuten kasvihuoneessa majailevasta kurkusta. Tässä on sen ainokaisen taimen tuottama 5. kurkku.


Kurkku oli nojannut kasvaessaan puiseen tasoon, siitä tuo keskivaiheen mutka :) Kuudes ja näillä näkymin viimeinen puikula valmistuu muutaman päivän sisällä.


Pensaspaprikoita on vielä kypsymässä viitisen kappaletta. Kolmesta kasvista on saatu sitten yhteensä noin 15 paprikaa, suunnilleen.


Ilmassa on kyllä vahvaa siirtymävaiheen makua, varjojen pidentymistä ja geeneihin koodattua sisäistä tietämystä syksyn lähestymisestä. Siksi näistä päivistä täytyy nauttia niin sanotusti koko rahan edestä. Pitää silmät ja korvat ja iho auki.


Kokeilen tänä vuonna lempeämpää ja hyväksyvämpää suhtautumista syksyn tuloon. En aio harata kamalasti vastaan, kun se ei auta. Siksi olen jo virittäytynyt kynttilänkärytys-aikakauden alkamiseen virittämällä portaille lyhdyt.


Kasasin kynttilöitä esille, niin silmä tottuu niiden olemassaoloon. Puoli vuotta niitä taas poltellaan (huoh).


Nyt kyllä tunnen jo pienen ärtymyksen ilmoittavan itsestään, joten en mieti näitä syksy-talvi-asioita tämän enempää. Paitsi sen kerron, että isona aion viettää marras-, joulu-, tammi- ja helmikuut sellaisessa paikassa, jossa on joka päivä riittävästi luonnonvaloa ja lämpötilat plussan puolella. Tämä ajatus on mulle tärkeä.

Mutta hei, eipäs vaivuta synkkyyteen, vaan mennään pihalle kuuntelemaan tuulta ja katselemaan punarinnan pompsahtelua. Samalla voi tarkastaa, että onko siemeniä kypsynyt poimittavaksi. Itse vahdin krasseja, mutta ainakaan pari päivää sitten ei vielä ollut valmista.


Miltähän tilanne näyttää tänään? On pakko sännätä katsomaan saman tien. Moi!

23. elokuuta 2012

Luonnonsatoa talvivarastoon

Elokuu on kesäkuu, mutta hiukan on jo ajateltava ensi talvea: vaikkei oma puutarhasato niin kummoinen tänä vuonna olekaan, niin luonnossa satoa riittää varastoitavaksi asti. Sitä kaikkea kivaa materiaalia, jota metrisen lumipenkan alta on hankala kaivaa.

Kuten männynkäpyjä jouluasetelmiin.


Olen kuorruttanut koreissa kököttävät muoviruukut ja muut hänksänvänksät kasalla käpyjä. 



Tuoreet kävyt avautuvat kuivuessaan ja alkavat vanhetessaan myös harmaantua, eli hienommaksi muuttuvat koko ajan. 

Otin talteen myös hienonhienoa merenrannan hiekkaa. 


Sitä tarvitaan ainakin kynttiläsysteemeihin, kuten lasihurrikaaneihin.


Nämä pytyt kököttävät kylppärin ikkunalla, laitan niihin pinkit pyöreät kynttilät. Ne muistuttavat kesästä sitten, kun kylppärin ikkunan takana pyryttää viistoon. Että vihmo ja riehu nyt aikasi, talvi, kohta sut on selätetty.

Nyt on myös hyvä aika keräillä pihlajanmarjaterttuja, joista voi sitten pakkas-aikaan tehdä värikkäitä jääkransseja.


Täällä ohje kranssin tekoon. Marjoja ei tarvitse hamstrata paljoa, niitä kannattaa jättää muuttomatkalle tankkaaville linnuillekin.

Tähän aikaan kannattaa myös varastoida kesäfiilistä, nauttia vehreydestä ja valosta, vaikka syksyä vyörytetään jo joka rintamalta. Elokuu on kesäkuu.


Voimia voi tankata myös tässä koneen äärellä, ihanan blogiyhteisön kanssa. Olen ilokseni saanut "I love your blog" -tunnustuksen Marilta (Puutarhaprojekti 2) ja Pirkolta (Elämää ja elämyksiä).


Iso kiitos, tytöt! Miten voikin muutama pieni sana ilahduttaa niin paljon? 

Tunnustus on lähetettävä eteenpäin viidelle mukavalle blogille, ja tässä se vaikeus sitten piilee. Tykkään monista blogeista enkä osaa laittaa niitä "paremmuusjärjestykseen", koska ne ovat hyviä juuri eri syistä. Lähettäjälle tunnustusta ei saa lähettää takaisin, ja pitkän pähkinnän jälkeen listasta tuli tänään tällainen:

Viisi palleroahan tuossa on...?! Jos joku näistä blogeista on sinulle vielä tuntematon, niin piipahda ihmeessä kylässä. Kiinnostavia juttuja heillä kaikilla – kuten myös kaikilla sivuni sivupalkin blogisteilla. Ja monilla muilla! Tai oikeastaan kiinnostavia juttuja on kaikilla puutarhabloggareilla, koska puutarhaharrastus on universaali ja yhteinen. Ettäs tiedätte :)

21. elokuuta 2012

Oravalle, rakkaudella

Pienestä on aloitettava, vaikka isoa mielii. Täytyy kyllä tunnustaa, että sunnuntaina nähty upea puutarha nakersi hiukan fiiliksiä, sillä näillä kokonaisharrastusvuosilla tiedän, ettei tästä sadan vuoden takaisille fundamenteille rakennetusta pihasta saa modernia viidakkoa muuta kuin kaivamalla kaikki pois ja aloittamalla alusta.

Puh. Hitto. Tämän nyky-Hässäkän väkertämiseen on mennyt toistakymmentä vuotta. Miksen ole käyttänyt sitä aikaa seuraamalla johdonmukaisesti kauaskantoista suunnitelmaa? Miksei mulla ole ollut suunnitelmaa? Johdonmukaisuutta? Kaukonäköä? Mitään?

Ei tästä ole voinut alkaa toipua kuin askarteluterapian kautta, pienen maalausprojektin avulla. Ajattelin lämmöllä käpylahjan antanutta ja sittemmin sen poisottanutta ystävääni Currea. Hänen puinen pähkinäkioskinsa pääsi nimittäin hiukan homehtumaan viime talvena, kun pinta oli käsittelemätön.


Olen pessyt pinnat ja antanut niiden kuivua hyvin, joten täplät eivät ole tuosta kevään jälkeen levinneet. Maalasin kioskin ensin Otepohja-pohjamaalilla, jotta öljymaali tarttuisi ja pysyisi napakasti. Sen kuivuttua vetäisin pintavärin pintaan. Ajattelin talvea, pyryä, hankea, harmaata ja valkoista, ja päädyin väriin, joka erottuu. 


Tämmöinen hehkuva oranssi siitä tuli. Kyllä erottuu koivun kyljestä, väkisinkin. 

Ja jottei kukaan erehdy luulemaan pömpeliä amerikkalaiseksi palopostiksi, niin tein kanteen kuvion. 


Maapähkinöitä oravalle, rakkaudella. Kuvasta puuttuu etupleksi, jos ihmettelette, että miten ne pähkinät kopissa pysyvät...

Toivon nyt hirveen kovin syvästi, että orava on kaiken tämän vaivan arvoinen eikä järsi lintulautaa avarammaksi tai rouskuta linnuille väkerrettyjä talikakkuja despootin tavoin.

Jos näin käy, niin hahmottelen sydämestä isohkon "pääkallo & kaksi reisiluuta" -kuvion. 

19. elokuuta 2012

Avoimet puutarhat 2012: Citypuutarha

Oi ja voi, olipa huikea puutarha! Aamun Hesarissa esiteltiin Avoimet puutarhat -tapahtumapäivään ilmoittautunut Citypuutarha Helsingistä, ja sitähän oli mentävä paikan päälle katsomaan. Omakotitontin pinta-ala oli 520 neliötä, josta omistaja arveli puutarhakäytössä olevan jotain 200-300 neliön väliltä.

Miten hienosti nuo neliöt onkaan käytetty. Upea, runsas, rehevä, kiinnostava ja intiimi lopputulos, pääasiassa lehtikasveista rakennettu.


Puutarhaa on rakennettu kahdeksan vuotta ja siellä on yli 500 eri kasvilajia. Nurmikko oli päässyt polun muodossa mukaan.


Puutarhassa tuntui ajoittain olevan ihan viidakkomainen tunnelma. Ja hyvin voi uskoa puutarhurin mietteet, että kun kasvillisuus perustuu lehtiin, piha on varhain kesällä valmis ja pysyy kauniina syksyyn saakka, ei vain kukintaan asti. 


Kukkivia kasveja pihassa oli vain vähän, mutta niiden kukinta oli sitäkin näyttävämpää. Nuo daaliapallerot olivat lapsen pään kokoisia. Talon emäntä (jos tällainen termi kaupungissa on validi) kertoi tilaavansa daaliat keväisin Eurobulbilta, toimittavat kuulemma hyvälaatuisia ja isoja juurakoita. Hän esikasvattaa niitä pari viikkoa ennen siirtoa tuohon patiolle metalliseen altaaseen.


Lehtipainotus toistui myös pienemmissä ruukuissa. Eikö olekin viehättävä yksityiskohta?


Tiedättekö, mitä minulle tapahtui tuota ihanaa puutarhaa katsellessani? Aloin pitkästä aikaa innostua omasta pihastani ja miettiä, mitä kaikkea kivaa sinne voisi suunnitella, nimenomaan lehtiperennoiden ympärille rakentuvaa. Se oli mahtava tunne, sillä niin kuin Intopiin kanssa taannoin juttelimme, oma piha on jo jonkin aikaa tuntunut tylsältä ja ihan liian pieneltä. Mutta sinne mahtuukin paljon, kun ajattelee uudella tavalla. 

Siitä tämä Citypuutarha kivasti muistutti, eli suurkiitos puutarhansa ventovieraille avanneelle, erittäin taitavalle ja luovalle puutarhurille! 

Kotosalla, hiukan tylsällä vanhalla viisviisysillä syyskimikin (Cimicifuga ramosa) kukinnot piirtyivät sydämenä taivaalle.  


Syyskimikkiä näkyi olevan myös Citypuutarhassa tummanpunertavien lehtiensä takia, joten hänessä olisi lehtiperenna-alueen itseoikeutettu alku... Eri asia, että osaisinko suunnitella mitään lähellekään vastaavia huikeita yhdistelmiä. On jäätävä odottamaan vinkkikirjaa Citypuutarhailijalta.

ps. Maikkarin uutiset oli myös paikalla, joten tänään pihaa esiteltäneen myös telkkarissa...

18. elokuuta 2012

Sinne meni torso! (Feat. Pesäraunioinen)

Nyt tuli niin hämyinen otsikko, että voisi luulla puutarhailijan maistelleen pihallaan kaikenlaista ei-suositeltavaa sientä ja siementä. Mutta ei, ihan asian päällä tässä ollaan.

Tänään oli kuulkaa aika vinkeä päivä: aurinkoinen ja lämmin kesälauantai joo, mutta myös jotenkin erikoinen. Erikoista ei ollut se, että aloin maalata oravan pähkinäkioskia (kerron siitä seuraavassa postauksessa), vaan se, että suojapaperille laskeutui ampiainen, joka oli saanut vaaksiaisen saaliikseen. Hain nopsasti sisältä kameran, ja sillä välin vaaksiainen oli päässyt eroon sekä jaloistaan että siivistään.

Ampiainen teki noin minuutin verran töitä, että sai vaaksiaisen vartalon tukevaan otteeseen ja itsensä lentovauhtiin painavan kantamuksensa kanssa.


Tuo yläviistoon osoittava pätkä on siis vaaksiaisen torso. Täytyy sanoa, että en ole koskaan aikaisemmin nähnyt moista touhua ja että ampiaisen työ oli raakuudestaan huolimatta ihailtavan systemaattista. Mutta saisivat ampparit harjoittaa peto-ominaisuuksiaan jossain muualla kuin mun rauhaisassa askartelupaikassa... 

... johon hetkeä myöhemmin pätkähti iso toukka. Koira haukkui sen ihan sykkyrään, joten nostin toukan aidan toiselle puolelle.


Etsin netistä tiedon, että kyseessä on lehmuskiitäjän (Mimas tiliae) toukka. Enpä ehtinyt takaisin ulos, kun alkoi uusi haukkukonsertto. Metrin päässä tämän pätkähtämispaikassa oli toinen samanlainen toukka. Siellä ne olivat koivun lehvästössä asustelleet tähän asti ja nyt oli aika lähteä koteloitumaan maahan. Pari viikkoa olivat ilmeisesti myöhässä normaaliaikataulusta, kylmä kesä lienee viivästyttänyt tavanomaista perhosrytmiä.

Olen kovin iloinen, ettei kumpikaan tipahtanut maalipurkkiin eikä varsinkaan mun tukkaan. Jäks.

No pian tämän jälkeen aidan taakse, askartelukeskuksen eteen, parkkeerasi kaksi uskonasioissa jalkautunutta rouvaa. Tarkastin nopeasti kengänreunat, niissä ei ollut merkkejä liiskaantuneista toukista. Heidän kanssaan sitten ystävällisesti turinoimaan luonnon kauneudesta ja ihmisen väkivaltaisuudesta. Ihmisen pahat ajatukset tulevat sisältäpäin, toinen rouvista arvioi. Ajattelin, että huono tuota on epätodeksi väittää, sieltä ne taitavat jostain sisuksista kummuta ihan kaikki ajatukset. Ulkoa en usko ajatusten kenenkään mieleen tulevan, se olisi ulkoavaruus-osastoa.

Rouvia kuunnellessa bongasin koivunrungosta hämiksen. Se ei ottanut kantaa keskusteluun puoleen tai toiseen, se otti aurinkoa.


Rouvat jatkoivat matkaansa. Ylhäältä pätkähtävien toukkien, vaaksiaiskuoleman ja muiden taivasasioiden jälkeen päätin jättää askartelupisteen ja lähteä etsimään jotain kasveihin liittyvää tolkullista tekemistä. Sitä löytyi kylppärikasvien huollon muodossa.

Kaksi pesäraunioista (Asplenium nidus) on kasvanut kylppärin lasitiili-ikkunalla muutaman vuoden, ne ovat viettäneet kesät ulkosalla. Otin saniaiset ulos ruukuistaan, pesin niiden pesät eli ruukut (heheh) ja leikkasin pois liian isot tai rumat lehdet. 


Melkein kaikki jäljelle jääneet lehdet ovat kasvaneet tänä kesänä, ovat mukavan raikkaanvihreitä. Tuon kokoisena kasvit myös mahtuvat paremmin sisälle.

Pesäraunioinen tarvitsee tasaista kosteutta, muttei märkyyttä, ja paikan jostain muualta kuin eteläikkunalta. Paahteesta se ei siis pidä. Nämä mun yksilöt ovat kyllä kärsineet kuivuudesta, koska kylppärissä pohottaa kuivausrumpu, sekä kuumuudesta, kun kylppäriin tulee saunan lämpöä. Mutta ne ovat sopeutuneet moiseen Saharaan melko hyvin.

Toinen kylppärikasviprojekti oli pullojukan ruukuttaminen isompaan yksiöön. Ihan hyvä, että tein sen, sillä kasvilla oli ruukussa pelkät juuret, ei multaa laisinkaan.


Ihmeesti se on kuitenkin pysynyt hengissä, ja jopa kasvanut...! Liikakastelu ei tuossa aavikko-kylppärissä ole kyllä ollut vaarana, ehkä siinä on ollut kohtuullisen viihtymisen syy.

Puuhastelujen jälkeen, ennen grillin tuoksuihin uppoamista muistin esitellä miehelle eilen saamani lahjan, sen kukkaruukun multaan puoliksi upotetun raa'an kuusenkävyn. Juu ei. Ruukussa oli kävyn sijaan pelkkä kävyn painauma.


Mahtavaa huumorintajua luontokappaleilla :)

Se, joka lahjan antoi, tuli ilmeisesti katumapäälle. Että ei hyvänen aika, en kai mä sitä parasta käpyä sille eukolle antanut. Ei se sen arvoa kuitenkaan ymmärrä, omituinen höpöttäjä.

Tai ehkä lahjan vei joku kateellinen. Että voi hitto, miksi eukko sai priimakävyn, vaikka mä oon aina toivonut just semmoista. Käyn pöllimässä puikulan, ei se sen poistumista kuitenkaan edes huomaa.


Kuka kävyn ikinä veikään, tarvitsee sitä tosiaan enemmän kuin minä. Ja tällä hetkellä toivon, että huomisesta tulisi oikein supertylsä sunnuntai.

16. elokuuta 2012

Iso, vihreä ja puoliksi mullassa

Kylläpä työssäkäyvän viikko sujahtaa vikkelään, just ja just ehtii iltaisin tehdä yhden puutarhakierroksen. Mutta toisaalta, kun ei ole jatkuvasti pihalla häiritsemässä luonnon omia meininkejä, niin voi löytää ruukusta kivan yllätyslahjan.


Joku on kaivanut puoliksi multaan mulle raa'an kuusenkävyn. Oi, kiitos kiitos, onpa hieno lahja. En osannut ollenkaan odottaa mitään tällaista eikä mulle olisi tarvinnutkaan mitään, nääs nääs ja voi voi.

Lahjan antaja ei kyllä jättänyt viestiä, että kuuluuko lahjan olla tuossa multakääreessä aina, vai voinko ottaa sen pehmusteestaan pois ja viedä sisään olohuoneen koristukseksi...?

Myös tomaatti suo nyt lahjojaan, tosin ne ovat ihan odotettuja versioita.


Makuvertailun "punainen Tumbling Tom vs. oranssi Sungold" selvä voittaja on Sungold. Harmi vaan, että se kasvaa isona runkotomaattina, joka on ehkä hiukan hankala ruukkukasvatettava. TT on pensasmallia, joten menee ruukussa kuin vihreä käpy konsanaan.

Ruukussa menestyy hyvin myös värinokkonen (Coleus), joka on nyt parhaimmillaan: riittävän iso ja syvänvärinen, eikä vielä kuki.


Coleuksessahan kukat eivät ole oikeastaan kummoinenkaan kauneuslisä, nuo lehdet ovat Se Juttu.

Lehdistä tulee mieleen terälehti (juu-u, mulla on luova mielikuvitus), joka näillä viimeisillä jalokärhöillä (Clematis 'Piilu') on jostain ihmeen syystä tällainen läiskäinen. Siis jokaisessa kukassa yhdessä terälehdessä on tuollainen lokinqaqqa-tyyppinen läiskä.


Mikä lie virustauti, luulen. Caqqaa se ei ainakaan ole, kun ei lähde pyyhkäisemällä. Höm.

Auringonkukka on suorittanut näyttävän kukkimisensa ja nyt näyttää ihan jalkalampulta. Onpahan komea struktuuri tuossa kukan taustapuolella...!


Ennakoin sen, että töiden alku tuo mukanaan pientä nuuvahdusta ja puutarhakeskittymisen herpaantumista, siksi harjoitin viime viikonloppuna tiukkaa kotoilua eli homingia leipomalla pellillisen mustikkapiirakkaa synti-tyyppiseen voita tursuavaan taikinaan sekä keittämällä mustaherukkahilloa.


Marjat löysin pakastimesta, viime vuoden sadosta, mutta hyvän hillon niistä hillosokerin avulla saa. Tuoreet mustaherukat syödään nyt puskan vieressä seisten. Sitä minä kutsun kotoilujen kotoiluksi.

13. elokuuta 2012

Hetki kiitoksen

Tuli kuulkaa valtava kiitollisuuden tunne. Että onpa ihan supermahtavaa, että on lajitovereita, jotka kokevat puutarhapiiperryksen, kasvimanian, siemenvillityksen ja sipulihulluuden omakseen. He ymmärtävät Kaikki Tärkeät Asiat puolesta sanasta ja pienestä kuvasta. Heille ei tarvitse selittää, mitä tällaisesta harrastuksesta saa. Ja he olette te.

Joten iso KIITOS kaikille puutarhailijoille täällä Blogistanissa! Tajusin, että ilman tätä kanavaa voisin jupista kasvijuttujani vain satunnaisesti ja varsin lyhykäisesti, sillä asiasta innostumattomat eivät jaksa kauaa kuulla orvokinkasvatuksen ihanuudesta eivätkä keväisistä ruukunkantoviikoista eivätkä kesäisistä savenkaivuusessioista eivätkä jonkun kukan terälehtien leveyksistä tai keskellä talvea tehdyistä yksityiskohtaisista pihasuunnitelmista (ei, he puhuvat hiihdosta). Puhe-etäisyydellä ei asu tällaista määrää taitavia, hauskoja ja kiinnostavia viherpeukaloita, joilta saan hurjasti tietoa ja mahdottomasti huvia sekä paljon tukea satunnaisen turhautumisen hetkellä.

Haluaisin antaa kaikille peräkärryllisen muhevaa multaa ja kuusi säkkiä kiehtovia siemeniä (ainakin), mutta varallisuusrajoitteiden takia on tyydyttävä kahteen kiitoskuvaan, tosin erityisen huolella valittuun kahteen kiitoskuvaan.

Tässä teille runsaasti hajuherneen täyteläistä tuoksua ja ruusunpunaista väriä, nurkka-auringolla höystettynä.


Lähetän myös anteeksipyytelemättömän tiikerililjan (Lilium 'Citronella') raikasta keltaista energiaa. Vaikka monet ovat liljojen suhteen vähän on-off -tyyppejä (niin kuin itsekin olen), niin uskon, että osaatte arvostaa tätä hurjapäätä, jonka korkeimmat kukat keikkuvat puolentoista metrin korkeudella sinitaivasta kurkotellen.


En minä muuta osaa tässä Thanksgiving-momentin tuoksinassa sanoa, kuin että hienoa, että olette olemassa. 

Ps. Olen aloittanut uudet työkuviot, joten näin alkuun saattaa olla, että blogin päivitys harvenee hiukan. Tai sitten saattaa olla, että saan vauhtia raapustaa postauksen joka ilta, mistäs sen tietää :)

11. elokuuta 2012

Kolminkertaista kateutta

Kuinka paljon närästyslääkettä joutuisikaan napsimaan, jos olisi kolminkertaisesti kateellinen? Sitä ei onneksi tarvitse tietää, mutta kateutta on kyllä tällä tontilla tänä vuonna riittänyt. Ensin kukki orvokki 'Envy', sitten isotsinnia 'Envy' ja nyt aukesivat punahattu 'Green Envyn' ensimmäiset kukat.


Kateus aiheuttaa viherrystä, siitä tietysti näiden lajikkeiden nimi. Orvokki oli myrkynvihertävä...


... ja isotsinnia limenvihreä.


Oli silkkaa sattumaa, että kateus korostuu tänä vuonna. Tuntuu kyllä, että lajikkeiden nimeäjillä on mielikuvitus hiukan takussa, kun kaikki vihertävä tuo mieleen kateuden ja vain kateuden :)

Tuon vihertävän punahatun terälehdet ovat kapeammat kuin vähemmän jalostetun serkkunsa. Saman huomasin vanhemmissa Echinacea x hybrida 'Paradiso' -lajikkeessa. Peruspunaisiksi kasvaneilla yksilöillä on leveämmät terälehdet, kuin tällaisen oranssihtavan värin ottanut.


Kaikissa punahatuissa, kuten näissä valkoisissa peruspunahatuissa Echinacea purpurea 'White Swan' pörrää nyt surriaista ja perhosta ihan kilpaa.  

Tärkeintä tuossa puuhassa näyttää olevan järjestelmällisyys. Kukka on kierrettävä täsmällisessä järjestyksessä, niin että yksikään pisara ei jää hukkaan. Ihan jalat keltaisina saa mettä maistella.



Tosin kun kuvaaja pukkaa naamansa liian lähelle, on pörriäisen lähdettävä muihin maisemiin. Sommoro!


Myös virginiantädyke (Veronica virginica 'Alba') viehättää kimalaisia, ja samalla systeemillä tähkää näytetään kiertävän.


Pienellä sirolla tähkällä kukkii valkoalpi (Lysimachia clethroides), jonka herkkyyttä pitää kumartua katsomaan lähempää. 


Valkoiset perennat rauhoittavat kyllä mukavasti kesäkukkaruukkujen väripyrskäyksiä. Näitä pitäisi lisätä – kunhan ensin saisi sitä perennatilaa lisää. Nurtsia voisi kyllä vielä supistaa... vaikka jo ensi vuonna, jos innostus syttyy.

Nyt ei kuitenkaan vielä hosuta ensi vuotta, vaan nautiskellaan loppukesän tunnelmasta. Mökiltä löytyi reilusti mustikoita (eikä muistella sitä, että poimintasää oli elokuun alussa vilpoisa +12 °C) ...


... ja lähimaastosta viljapelto, ja tähkistä paljon leppäkerttuja. Söpöä, eikö olekin?


Sitä en kyllä tiedä, että onko tuon vihertävän viljalajikkeen nimi kenties "Kateus".