Sen kääpiökasvuinen serkku on suikeroalpi (Lysimachia nummularia), joka on viehkosti vallannut paikka paikoin nurmikon (tai sen vihreän sekalaisen alustan, jota nurmikoksi kutsutaan). Nyt heinäkuun alussa vihreän seassa pilkottaa keltaisia pikkukukkia, jotka osaavat painaa päänsä ruohonleikkurin tullessa.
Näiden lisäksi eräässä ryhmässä kasvaa valkoalpi (Lysimachia clethroides), jonka kukinto on huomattavan erilainen kuin näiden sukulaistensa; tähkämäinen, nuokkuva, pikkukukkainen. Ankarista etsinnöistä huolimatta en löytänyt arkistoistani yhtään otosta hänestä, miten onkin päässyt näin käymään.
Laitetaan sen sijaan kuva perhoangervosta (Gillenia trifoliata), joka on niin ikään erittäin helppohoitoinen ja erittäin kaunis perenna.
Pentti Alanko harmittelee Tammen suuressa puutarhakirjassa, ettei perhoangervoa kasvateta enempää. "Se on jalostamaton luonnonperenna, joka ei tarvitse mitään hoitoa. Vuosi vuodelta se tulee yhä runsaskukkaisemmaksi pehkoksi. Syksyisin sen lehdet saavat kirkkaanpunaisen syysvärin ja varret ovat koristeellisia talventörröttäjiä."
Olen samaa mieltä Alangon kanssa. Suosittelen komeaa, noin 60-90 senttiseksi kasvavaa perhoangervoa lämpimästi - jopa helteisesti tänä kuumana heinäkuun päivänä.
Lisäys 25.7.2010:
Kookkaampien kasvien varjostama valkoalpi kukkii nyt. Tältä se siis näyttää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti