Kukkavanat ovat hiukan ohkaisia ja pitkiä, eikä kukintokaan mikään muhkeuden huippu ole, mutta kukinto kuitenkin.
Pelargonien uskollisuus (tai miksi tuota elämän intoa ihmisen näkökulmasta pitäisi nimetä) on vertaansa vailla. Siksi jaksan kanniskella näitä ruukkuja keväällä ulos ja syksyllä sisään. Ne ovat kuin vanhoja ystäviä, joita ei hylätä eikä talven armoille jätetä.
Viime syksynä ottamani pistokkaat näkyvät voivan ihan hyvin, vaikka en ole säännöllisesti niitä hoitanutkaan. Liraus vettä silloin tällöin näyttää riittävän. Palkkioksi yhteistyöstä asetan heidät keväällä ihan parhaimmille mahdollisille paikoille ja ihailen joka päivä. Ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti