L = liaani

L-kirjain on itseoikeutetusti varattu Into-Lianalle, tuolle olohuonettamme nyt 10 kuukautta koristaneelle Thaimaan-tuliaiselle.

Into on haarautunut niin ahkerasti, että laskuissa pysyminen vaatisi jo korkeampaa matematiikkaa. Pisimmät versot ovat ruukun pinnasta mitattuna noin kolmemetrisiä.

Eihän se tietysti paljon ole, kun luonnossa (sademetsässä) tällainen Mucuna-suvun edustaja voi kasvaa 150 metriä korkeaksi. Mutta suomalainen akkunapaikka on hiukan kaukana trooppisista olosuhteista.

Inton lehdet ovat kolmilehtiset, punertavasuoniset.

Elin toivossa, että Into alkaisi kukkia tänä kesänä, mutta merkkiäkään sen suuntaisista aikomuksista ei ole ilmassa. Ehkä Intoa nyppii liian kuiva ilmasto, ainakin lehden kärjet näyttävät sen näköistä ilmettä.

Nättihän Into kuitenkin ilman kukintojakin on, tekee tällaisia kauniita spiraalejakin.

Suurin osa versojen kärjistä kuitenkin kuivuu niille sijoilleen, edelleen liian alhaisen kosteuden takia.

Olen kuitenkin laittanut talon terveyden Inton hyvinvoinnin edelle, enkä ole alkanut suihkutella hänen ympäristöään semmoiseksi 95-kosteusprosentiksi. Silloin paikalle saapuisi varmaan myös herra Home, ei se Sweet Home kuitenkaan.

Intohan kiipeilee omatoimisesti tuolla katon rajassa, alkumatkan se on kiemurrellut tuota kehikkoa pitkin, mutta katossa se pysyy oman jäntevyytensä avulla. Katossa on jotain koukkuja ja verhovaijeri, mutta ei hän ole niistä kiinnostunut.

Into on siis Mucuna-sukuun kuuluva liaani. Kuten Wikipedia asian määrittelee, "liaanit eivät muodosta taksonomisesti yhtenäistä ryhmää, vaan luokittelu perustuu yksinomaan niiden kasvutapaan." Tuo Wikipedian teksti on mielenkiintoinen lyhyt kooste näistä köynnöksistä.

Ja mikäs liaani se semmoinen olisi, joka ei ihmistä ja apinaa jaksaisi heivauttaa oksalta toiselle. No ei mikään, siksi Intokin on kasvattanut varttaan puumaiseksi. 

Saattaapi kuitenkin mennä useampi vuosi(kymmen), ennen kuin Intosta näillä leveyksillä tulee leopardibiksuisen Janen ilmassa kantava muskelikasvi. Hän asuu halkaisijaltaan 26 sentin kokoisessa ruukussa, joka tosin nyt täytyy vaihtaa suurempaan.

Aikaisempia Into-postauksia löydät näistä linkeistä. Täällä asiaa siemenestä, täällä lehtimutaatiosta, kevätheräämisestä, ruukustimesta, edellisestä ruukunvaihdosta, sukunimen löytymisestä, köynnöstuen tuunaamisesta ja ensimmäisestä elonmerkistä eli itämisestä.

Onpas Intosta tullut rustailtua tarinaa, ja ilmeisesti tulee jatkossakin, kun ei hänestä raaski ainakaan vielä luopua. Pitäisi nähdä se kukinta, jotta osaisin määrittää hänen lajinsa liki sadan mahdollisen joukosta. Kiinnostavaa puuhaa se määrittelytyö, tosin aikaa vievää. Luulen, että tarvitsen sen kukan päästäkseni tästä eteenpäin. Sitä odotellessa, uutta isompaa yksiötä hankkimaan.

Laitetaan vielä asiaa keittiöstä. L niin kuin leppoisaa kokkailua. Perkasin nimittäin kaksi parvekelaatikollista basilikaa.

Thaibasilikaa tuli kaksi lautasellista ja sitruunabasilikaa yksi.

Ah, nämä perkuujätteetkin tuoksuivat poikkeuksellisen hyvälle.

Pyöräytin sitruunabasilikat silpuksi koneessa yhdessä pinjansiementen ja valkosipulin kanssa. Lisäsin sitruunalla maustettua oliiviöljyä, parmesaania sekä suolaa ja pippuria. Thaibasilikalle tein saman proseduurin, mutta maustamattomalla öljyllä. Lisäsin myös chilipalon terästämään thaibasilikan omaa, hiukan terävämpää makua.

Pakastan tahnat aika kiinteässä muodossa, niitä voi sitten kokatessa notkistaa öljyllä sen mukaan, että tuleeko niistä pestoa pastalle tai voidellaanko niillä kalaa tai kanaa tai lorautetaanko salaattiin ym.

(Ja ihan vaan sen takia meillä toisinaan syödään noutokiinalaista, että saan näitä kätsiä purkkeja juu.)

Sitruunabasilikapesto toimi hyvin grillatun, miedosti maustetun broilerin kuorrutteena. Lisään peston kotkottimeen vasta lautasella.

Vihreän vastapainoksi tein hiukan sinisävyistä, nimittäin orvokkisokeria.

Otin orvokinkukista talteen vain terälehdet ja pyöräytin ne monitoimikoneessa silpuksi yhdessä raesokerin kanssa. Tätä nättiyttä voi sitten käyttää leivonnassa, vaikka huputtaa pullat sillä. Mulla on ollut nyt kova hinku tehdä tuoretta pullaa (ja syödä kymmenen lämmintä palleroa kylmän maidon kanssa), mutta en ole varsinainen Leipuri Hiiva, vaan saan pullista lähinnä pelivälineitä pesäpallokentälle.

Uskaltaisikohan sitä kuitenkin taas yrittämään? Onhan edellisestä kerrasta jo pari vuotta, ehkä joku taito on itsekseen tällä välin kasvanut? L niin kuin leivontahaave.