Kiinnostuksen kivivyöry

Säät vaihtelee, mutta niin vaihtelee tarhurin mielentilatkin. Kun vielä eilen löysin puutarhasta kaikkea kaunista kukkivaa, niin tänään pätkähtivätkin eteen ne syksyn tylsimmät puolet.

Laitan ankaraa valitusta katkoviivojen väliseen osaan, joten jos olet sillä tuulella, että ottaisit mieluummin vastaan valoisampaa tarinaa, niin hyppää katkoviivojen yli.

--------------------------

Versio 1.

Voi jösses-maaria tätä harrastusta ja asumismuotoa ja valovoimalla käymistä. Kaikki tekeminen tapahtuu käänteisesti syksyisin ja keväisin, ja myös innostuksen määrä on käänteisesti ihan yhtä suuri syksyisin ja keväisin.

Kaikki kesäkukkaruukut (paitsi daaliaruukut) piti tyhjentää, koska tänään oli aikataulullisesti paras päivä.

Kiinnosti taas kuin kivivyöry kanniskella ja tyhjentää isoja, painavia, märkiä, juurihässäkkäisiä saviruukkuja. Nyt sattuu sisärannejänteisiin, ja paljon. Innosti myös ihan helkkaristi katkoa hartaudella vaalittujen, itsekasvatettujen kukkien varsia ja repiä vielä kukkiviakin kasvia juurineen irti. Ja koska kaikki paikat on täynnä jotain tavaraa, niin niille tyhjille (likaisille) ruukuille (+20 kpl) ei vielä ole kunnon sijoituspaikkaa, vaan ne ovat pinottuna ns. välivarastoon. Eli niiden kimppuun pääsee kohta uudelleen, huoh.

Joka paikassa on koivunsiemeniä ja pudonneita lehtiä ja kotiloita ja sieniä ja muhjua ja levää ja köntsää ja harakankakkaa ja harmaata ja märkää. Jalat taittuu omenoiden ja mammuttisienten seassa kävellessä. Rumat kukkapenkit näyttää aina vaan rumemmilta. Kaikki kaunis kuolee. Talvisäilöä kaipailevat ruukkujen lisäksi avatut, likaiset ja märät multasäkit ja hevonjätöspussit ja lekasorakassit. Sieltä sun täältä putkahtaa edelleen esiin myös multaisia taimipotteja. Jonnekin pitäisi saada talven tieltä pois myös kaikki puutarhakalusteet ja työkalut ja grillit ja ruohonleikkurit ja polkupyörät ja mopot ja herraties mitkä kaikki h"#%&°!n tärkeät roinat.

Voisihan nämä elämänsä rajalliset syksyt viettää jotenkin mukavamminkin.

Tähän tekstiversioon ei tule kuvia, hyvää kameraa ei kannata kuluttaa tämmöisten asioiden äärellä. Syksy on syvältä, minä en pidä siitä. Inhoan kynttilöiden käryä ja loputonta sadetta ja sitä mahotonta kollektiivista jännitystä, että millonkohan tulee pakkaset ja millonkohan pääsee hiihtämään. Sekin kiinnostaa mua kuin kivivyöry. Eli tosi tosi vähän.

--------------------------

Versio 2.

Tyhjensin tänään kesäkukkaruukut, koska oli aikataulullisesti paras päivä. Paljonhan niitä ruukkuja oli taas tullut täytettyä, kolmattakymmentä isoa savimajaa.

Tällainen määrä juuripaakkuja ei mahdu pieneen lehtikompostiin, joten ne piti kiikuttaa peräkärryllä kaatopaikalle. Otti hiukan lihaksiin kanniskella märkiä ruukkuja, mutta hei, eipähän tarvitse mennä kuntosalille!

Tomaattien kylkiin istutetut samettikukat ovat siementäneet reippaasti ja siemenet ovat itäneetkin yhtä reippaasti. 

Uusia mörkösammareita olisi siis jo tulossa, mutta en ottanut niitä sisään kasvivalon alle, kun Into-Lianassa on jo ihan tarpeeksi mörköä tähän väliin.

Ruukkujen tyhjentely vei voimia ja tuntui tylsältäkin, mutta harjatessani kivetystä koivunsiemenistä silmiin osui muistutus tulevasta keväästä. Se on ihan kohta taas täällä, tähdensi kivenkolossa itsekseen itänyt orvokin taimi.

Hän näyttää olevan niitä sekoitusorvokkien jälkeläisiä, joiden siemeniä sitten tammikuussa taas multiin upotetaan. Ja kohtahan se jo on, tammikuu! Hyvä kun ehtii muutaman sata kilometriä hiihtää, niin jo se on siemenkylvöaika.

Taannoisella metsäretkimatkalla vanhan kyläkaupan seinässä silmiin osui hieno lämpömittari. Se muistuttaa mukavasti, että kun on oikea asenne, niin huonot kelitkään eivät ole este.

Tosin tuo oli Elannon säästökassan mainosmittari, ja näin jälkikäteen voi viisastella, että säästäjää ei ehkä sää haitannut, mutta talous alkoi sittemmin haitata, ja nimenomaan huono taloussuhdanne elikkäs lama. Se uhkasi viedä kelillä kuin kelillä tilille hiihdetyt roposet säästäjän ulottumattomiin elikkäs konkurssikuiluun.

Nooh, tämä on kuitenkin mukava puutarhablogi ja siksi palaamme hortoroinnin pariin. 

Pihalla jasmikkeen alta edes takaisin kävellessäni tajusin, että pensas on päässyt kasvamaan aivan liian leveäksi ja että sitä pitää ensi keväänä leikata reippaalla kädellä. Laitoin katkottaviin oksiin merkit, jotta osaan sitten napsia oikeat.

Lehdettömänä kun oksat eivät juurikaan roiku suuntaan tai toiseen, mutta lehdellisenä ja kukallisena senkin edestä. Niin että josko ensi kesänä pääsisi kulkemaan pää pystyssä polkua pitkin ees taas. Ne 20 kiloa painavat ruukut käsissä.