Liaani sai sukunimen

Lajien tunnistaminen (kasvien ja eläinten) on hillittömän kivaa puuhaa. Jos vaan aika riittäisi, niin salapoliisityöhön voisi uppoutua tosi syvälle. Liaanin oikeaa lajia olen selvitellyt ainakin yli kymmenen tunnin ajan, ja nyt uskallan olla varma kasvin suvusta.

Oletteko valmiit? *rummun pärinää*

Into-Lianan sukunimi on Mucuna. Hän kuuluu siis Mucuna-kasvien sukuun, johon kuuluu hiukan alle 200 lajia trooppisten alueiden köynnöksiä ja pensaita.

Mucunoiden tunnistettava pääpiirre on herneen tai pavunpalon tyyppinen siemenpalko, monilla köynnöslajeilla on myös kolmilehtiset lehdet.

Kuten siis Into-Lianalla tässä.

Laitoin tulitikkuaskin kannen mittakaavaksi kuvaan, yleensä se ei tuossa kiipeilytelineessä nökötä.

Mucuna-sukua hän siis on, mutta mikä tarkalleen niistä 197:stä lajista, sitä en vielä tiedä. Yksi mahdollinen vaihtoehto on Mucuna reticulata, mutta varmaksi en voi vielä mennä sanomaan.

Olisi hienoa, jos Into-Liana selviäisi talven yli kevääseen ja alkaisi kukkia. Silloin lajin määrittämiseksi olisi tieto siemenen, lehtien ja kukan ulkonäöstä, ja niiden myötä asian voisi melko varmasti lyödä tiks lukkoon. Tosin apinatutkijat ovat todenneet, että näitä liaanityyppisesti kasvavia köynnöksiä on aika hankala erottaa toisistaan.

Mutta siis, odotellaan rauhassa, ja odotellessa ihmetellään Into-Lianaa muuten vaan. Nopea hän on kasvamaan, mutta myös oppimaan: kasvutahti on selvästi hidastunut viikon aikana, taitaa alkaa ulkopimeys vaikuttaa, luulen. Voi olla myös, että kasvuvoima on mennyt lehtiin, ne ovat selvästi kasvaneet viime aikoina. Isoja lehtirypäksiä on kuusi, seitsemännet lehdet ovat kasvussa.

Pituutta Intolla on noin 150 senttiä, kiipeilyteline on jäänyt pieneksi.

Mucunat kuuluvat kolmanneksi suurimpaan maassa kasvavien kasvien heimoon, Fabaceaeen, johon kuuluu paljon nimenomaan kukkivia kasveja. Sana "faba" on latinaa ja tarkoittaa papua.

Into-Lianan lehdet ovat aika hienot: päältä keskivihreät ja alta katsottuna punertavasuoniset.

Asia saa jännän vivahteen, kun miettii Mucuna-suvun tyyppejä: joidenkin siemeniä jauhetaan vaihtoehtolääkkeeksi kaikenlaisiin vaivoihin, erästä lajia käytetään Etelä-Amerikassa rinteisillä maatiloilla maissien välissä maanparannuskasvina, joidenkin rungosta löytyy hallusinogeenejä ja monet lajin edustajista tarvitsevat lepakon pölyttäjäkseen.

Tähän mies totesikin kaikenlaiseen tottuneena ihmisenä, kuivahkolla äänensävyllä, että "kyllä me sulle yksi lepakko saadaan hankittua".

Noh, en ole aikeissa perustaa liaanitaimistoa, joten kukkien ei tarvitse pölyttyä siemensaaliin takia :) 

Tässä muuten vielä kuva siemenpalosta, aika kätevä lokeroinen säilytysmekanismi näille kahden euron kolikon kokoisille kivikoville pallukoille:

Tämän kasvin sielunelämään on ollut hauska tutustua ja samalla olen oppinut kaikenlaista irtotietoa liaaneista, sademetsistä, apinoiden ravinnosta ja sea bean -tyyppisistä siemenistä. Oppi ei ojaan kaada, joten mitään haittaahan tästä projektista ei siis voi olla – ellen sitten vahingossa syö Intoa ja ala nähdä näkyjä, hah.

Näkyjä en kyllä nähnyt tänään, kun koiralenkiltä portista sisään tontille astelin. Harvemmin käytettävän portin välistä kurkki iloinen gladiolus. Oma kasvi se ei ollut, koska en ole koskaan gladioluksia kasvattanut.

Hän oli piristävän raikas vieras naapurin puolelta. Elän toivossa, että se on siementänyt ja levittänyt sivumukuloita meidän puolelle. Ehkä hän on Into-Lianan sielunsisar, melko trooppiselta hän ainakin vaikuttaa.

Miltä näyttää sulkahirssin siemen?

Kiintoisan kysymyksen esitti Intopii Talikko ja taikasauva -blogista. Koska keväällä ei siemeniä ehdi kylvökiimassa (hmm) tutkia, niin oli lähdettävä suoraan lähteelle asiaa selvittämään.

Sulkahirssin (Pennisetum setaceum) tähkä näyttää lähietäisyydeltä tältä.

Kun tähkää avaa, niin siitä erottuu tupsusia, joiden tyvestä voisi siemeniä kehittyä. Kuvassa nuo oletetut  siemenet ovat noita vihreitä puikuloita.

Kun tupsun irrottaa ja siitä kuorii hörhelöt pois, niin jäljelle jää vihreä puikula ja sille valkoinen jatko-osa (kädessä oikealla ylimpänä).

Noh, onneksi kätköistä löytyi vielä siemenpussi ja sen pohjalta pipanoita. Kypsä sulkahirssin siemen näyttää siis tältä:

Kyllähän tuosta voisi vetää johtopäätöksen, että tuoreen tähkän vihreät puikulat ovat juurikin niitä siemeniä, tosin raakoja vielä. Epäilen, ettei tähkä ehdi ainakaan tänä syksynä enää kypsyttää siemeniä ulkona, mutta en tiedä, kypsyisivätkö ne emokasvistaan irrotettuna sisätiloissakaan.

Täytynee mennä vielä ensi vuonnakin näillä pari vuotta vanhoilla siemenillä tai heretä ostamaan ihan uudet, eihän nuo nyt niin paljoa kustanna. Ikävämpää se on keväällä jännittää, että itääköhän vanha siemen enää.

Olen kerännyt siemeniä tänä vuonna muun muassa mökinihmekukista (Mirabilis jalapa, itävät hyvin), orvokeista (itävät tosiaankin hyvin), helmililjasta (ei mitään järkeä kasvattaa siemenestä, mutta kun niitä oli kevätkukkineissa kasveissa tarjolla, niin en raaskinut heittää pois), korianterista (itäminen epävarmaa tuoreistakin siemenistä), unikosta (ei mikään erikoislaji, enkä tiedä, kasvatanko enää, mutta kun niitä oli siinä tyrkyllä) sekä jostain, jota en tiedä. Mahdollisesti ne ovat toisen unikkolajin siemeniä.

Tunnistatko sinä nämä pallerot, voisivatko olla unikkoa? Silkkiunikkoa?

Sulkahirssi havahtuu, tarhuri väistyy

Parempi myöhään, totesi sulkahirssi, ja alkoi availla tähkiään. Kylvin sulkahirssin (Pennisetum setaceum) siemenet muistaakseni huhti-toukokuun vaihteessa (*selaa tässä kohtaa blogiaan toiveikkaasti, yrittää löytää päivämäärämerkinnän aiheesta, mutta huomaa, ettei ole kirjannut tätäkään asiaa ylös, vaikka aloitti bloginpidon nimenomaan päiväkirjamaisuutta ajatellen*).

Kylvöaika oli ilmeisen myöhään tähkätuotannon kannalta, mutta onneksi pakkaset eivät ole vielä saapuneet metropoliin.

Viime vuonna sulkahirssi oli pitkällä kasvussa huhtikuun puolivälissä, joten kylvö kannattanee suorittaa maalis-huhtikuun vaihteessa. Toisaalta kasvi oli voimissaan vielä lokakuun lopulla, joten myöhäisherännäisyyskään ei haittaa.

Eli summa summarum: tårta på tårta, niin & näin.

Syyskimikki on intoutunut availemaan kukkiaan, vaikka auringosta ei ole muistoakaan. Ilmeisesti kostean lämpimähkö sää on sille riittävä.

Pikkukukkien tuoksu on tosiaan kuin turkkilaisessa buduaarissa, erittäin tummasävyinen, makea ja voimakas.

Kasvin lehdetkin ovat hienot, edellisessä postauksessa en valaissut asiaa kuvalla, mutta nyt sen teen.

Puutarhassa tapahtuu vielä jotain pientä tarhuria ilahduttavaa, mutta kyllä nyt tuntuu siltä, että pihan saavat vallata ne, jotka siitä saavat enemmän irti. Heille suotakoon esimerkiksi vahvistava luumu- ja omena-anti.

Minä poistun suosiolla sisätiloihin. Olkoot kotilokin tuossa, söpöt sarvethan sillä on.

Takassa on loimu ja varpaissa karvatohvelit. Ihan pian tuntuu siltä, että on kaivettava esiin puutarhaluettavaa.

Kiinnostuksen kivivyöry

Säät vaihtelee, mutta niin vaihtelee tarhurin mielentilatkin. Kun vielä eilen löysin puutarhasta kaikkea kaunista kukkivaa, niin tänään pätkähtivätkin eteen ne syksyn tylsimmät puolet.

Laitan ankaraa valitusta katkoviivojen väliseen osaan, joten jos olet sillä tuulella, että ottaisit mieluummin vastaan valoisampaa tarinaa, niin hyppää katkoviivojen yli.

--------------------------

Versio 1.

Voi jösses-maaria tätä harrastusta ja asumismuotoa ja valovoimalla käymistä. Kaikki tekeminen tapahtuu käänteisesti syksyisin ja keväisin, ja myös innostuksen määrä on käänteisesti ihan yhtä suuri syksyisin ja keväisin.

Kaikki kesäkukkaruukut (paitsi daaliaruukut) piti tyhjentää, koska tänään oli aikataulullisesti paras päivä.

Kiinnosti taas kuin kivivyöry kanniskella ja tyhjentää isoja, painavia, märkiä, juurihässäkkäisiä saviruukkuja. Nyt sattuu sisärannejänteisiin, ja paljon. Innosti myös ihan helkkaristi katkoa hartaudella vaalittujen, itsekasvatettujen kukkien varsia ja repiä vielä kukkiviakin kasvia juurineen irti. Ja koska kaikki paikat on täynnä jotain tavaraa, niin niille tyhjille (likaisille) ruukuille (+20 kpl) ei vielä ole kunnon sijoituspaikkaa, vaan ne ovat pinottuna ns. välivarastoon. Eli niiden kimppuun pääsee kohta uudelleen, huoh.

Joka paikassa on koivunsiemeniä ja pudonneita lehtiä ja kotiloita ja sieniä ja muhjua ja levää ja köntsää ja harakankakkaa ja harmaata ja märkää. Jalat taittuu omenoiden ja mammuttisienten seassa kävellessä. Rumat kukkapenkit näyttää aina vaan rumemmilta. Kaikki kaunis kuolee. Talvisäilöä kaipailevat ruukkujen lisäksi avatut, likaiset ja märät multasäkit ja hevonjätöspussit ja lekasorakassit. Sieltä sun täältä putkahtaa edelleen esiin myös multaisia taimipotteja. Jonnekin pitäisi saada talven tieltä pois myös kaikki puutarhakalusteet ja työkalut ja grillit ja ruohonleikkurit ja polkupyörät ja mopot ja herraties mitkä kaikki h"#%&°!n tärkeät roinat.

Voisihan nämä elämänsä rajalliset syksyt viettää jotenkin mukavamminkin.

Tähän tekstiversioon ei tule kuvia, hyvää kameraa ei kannata kuluttaa tämmöisten asioiden äärellä. Syksy on syvältä, minä en pidä siitä. Inhoan kynttilöiden käryä ja loputonta sadetta ja sitä mahotonta kollektiivista jännitystä, että millonkohan tulee pakkaset ja millonkohan pääsee hiihtämään. Sekin kiinnostaa mua kuin kivivyöry. Eli tosi tosi vähän.

--------------------------

Versio 2.

Tyhjensin tänään kesäkukkaruukut, koska oli aikataulullisesti paras päivä. Paljonhan niitä ruukkuja oli taas tullut täytettyä, kolmattakymmentä isoa savimajaa.

Tällainen määrä juuripaakkuja ei mahdu pieneen lehtikompostiin, joten ne piti kiikuttaa peräkärryllä kaatopaikalle. Otti hiukan lihaksiin kanniskella märkiä ruukkuja, mutta hei, eipähän tarvitse mennä kuntosalille!

Tomaattien kylkiin istutetut samettikukat ovat siementäneet reippaasti ja siemenet ovat itäneetkin yhtä reippaasti. 

Uusia mörkösammareita olisi siis jo tulossa, mutta en ottanut niitä sisään kasvivalon alle, kun Into-Lianassa on jo ihan tarpeeksi mörköä tähän väliin.

Ruukkujen tyhjentely vei voimia ja tuntui tylsältäkin, mutta harjatessani kivetystä koivunsiemenistä silmiin osui muistutus tulevasta keväästä. Se on ihan kohta taas täällä, tähdensi kivenkolossa itsekseen itänyt orvokin taimi.

Hän näyttää olevan niitä sekoitusorvokkien jälkeläisiä, joiden siemeniä sitten tammikuussa taas multiin upotetaan. Ja kohtahan se jo on, tammikuu! Hyvä kun ehtii muutaman sata kilometriä hiihtää, niin jo se on siemenkylvöaika.

Taannoisella metsäretkimatkalla vanhan kyläkaupan seinässä silmiin osui hieno lämpömittari. Se muistuttaa mukavasti, että kun on oikea asenne, niin huonot kelitkään eivät ole este.

Tosin tuo oli Elannon säästökassan mainosmittari, ja näin jälkikäteen voi viisastella, että säästäjää ei ehkä sää haitannut, mutta talous alkoi sittemmin haitata, ja nimenomaan huono taloussuhdanne elikkäs lama. Se uhkasi viedä kelillä kuin kelillä tilille hiihdetyt roposet säästäjän ulottumattomiin elikkäs konkurssikuiluun.

Nooh, tämä on kuitenkin mukava puutarhablogi ja siksi palaamme hortoroinnin pariin. 

Pihalla jasmikkeen alta edes takaisin kävellessäni tajusin, että pensas on päässyt kasvamaan aivan liian leveäksi ja että sitä pitää ensi keväänä leikata reippaalla kädellä. Laitoin katkottaviin oksiin merkit, jotta osaan sitten napsia oikeat.

Lehdettömänä kun oksat eivät juurikaan roiku suuntaan tai toiseen, mutta lehdellisenä ja kukallisena senkin edestä. Niin että josko ensi kesänä pääsisi kulkemaan pää pystyssä polkua pitkin ees taas. Ne 20 kiloa painavat ruukut käsissä.

Sinnikäs syyskimikki

Yhdyn siihen huokailijoiden kuoroon, joka ihastelee syksyisin parhaaseen loistoonsa purskahtavia kasveja. Omassa puutarhassa tällainen on erityisesti syyskimikki, joka alkaa kukkia vasta näillä näppäimillä.

Kukinnot keikkuvat parin metrin korkeudella, ja kukista tulee voimakas makea tuoksu, jos ne ehtivät aueta kunnolla. Paljon olisi pikkukukkia vielä tulossa.

Viime vuonna syyskimikki (Cimicifuga ramosa) oli hienossa vauhdissa lokakuun vaihteessa lämpimän kesän ansiosta. Nyt tuota iloa voi vain kuvista katsella, pöh.

Nooh, ei auta harata sellaista asiaa vastaan, johon ei kertakaikkiaan voi itse vaikuttaa. Kannattaa mennä vain kasvihuoneen suuntaan ihmettelemään pelargonien suht' reippaana jatkuvaa kukintaa.

Olen huomannut, että näin syyspuolella kosteus tiivistyy kasvihuoneen kattoon ja seiniin aika lailla, eli huonetta pitää joka päivä tuuletella. 

Tänään aurinkoisena päivänä avasin oven ja raotin kattoikkunaakin, että tulisi kunnon kuivatus. Kasvit alkavat nimittäin homehtua erityisesti niistä kohdista, joista kukkavarsi on katkaistu, tyngän kärjestä siis.

Ulkosalla kukkivat vielä muun muassa daaliat, ja siksikin niistä kovasti tykkään. Punainen raottelee malttamattomana terälehtiään pienestäkin nupusta...

... Twilight Timet koreilevat kolmessa polvessa

... Leicesterin piispalla menee edelleen ihan lujaa

... mutta Eveline ei enää viitsi tuhlata punaistaan, vaan jarruttelee ja kukkii melkein valkoisin palleroin.

Tämän clematiksen viimeinen kukka jää viimeiseksi tällä erää. Seuraavaan tapaamiseen kuluukin sitten liki yhdeksän kuukautta. (Uh, ei ajatella sitä.)

Harmaamalvikit kukkivat vielä melko innokkaasti, mutta kyllä tällainen paperinohut-terälehtinen nuppu väkisinkin näyttää tulleen toisesta ajasta. Ei näytä varustus siltä, että sillä talvea kohti pitkälle pötkittäisiin.

Kurjenpolvi sentään on tajunnut hankkia maastoutumisvärin – mutta Geraniumithan ovat tunnetusti fiksuja ;)

Syksyruskaiset maastovärit ovat ylleen pukeneet myös vaahterat, paitsi ruukussa kasvava, rautakaupasta pelastettu pikkuvaahtera. Se on saanut lehtiinsä vain anarkistisia täpliä.

Kyseessä on vaahteran tervatäplätauti (Rhytisma acerinum), joka ilmenee mustina, jopa parin senttimetrin laajuisina laikkuina puun lehdillä. Tauti ei ole puille vaarallinen.

Metsäntutkimuskeskuksen mukaan kuivien lehtien haravoiminen puiden alta vähentää taudin esiintymistä. Sienitauti kun leviää lehtikasoihin jäävien itiöiden mukana laajemmallekin alueelle.

Tauti on harvinaisempi kaupungeissa kuin maalla, koska kaupungin puistoista yleensä haravoidaan lehdet syksyisin, mutta luonnossa itiöt pääsevät leviämään esteettä.

Omassa tarhassa näyttävät leviävän kyllä kaikenlaiset itiöt ihan estoitta. Yrttipenkkiin, ruohosipulien sekaan on noussut komea tatintapainen ja penkin kupeeseen on asettunut punalakkinen vieras.

Ehkä tämä on luontoäidin huumoria. Että tajuaako torvelo tarhuri, ettei näistä ole mausteeksi pataan ja pannuun, vaikka yrttien seassa kasvavatkin. Jos ei, niin siitäs sai?

Ps. Perennapuutarhurin blogissa on hyvä muistutus syysistutusten eduista. Lisäksi Heidi-Maaria bongasi Floriade-puutarhanäyttelyssä tämänkin blogin lukijoille tuttuja metrin korkuisia samettikukkia. Ne näyttävät olevan edukseen jossain muualla kuin kahden neliön kasvihuoneessa...

Pipo Into-Lianalle

Ei ole vierahan helppoa tulla syksyiseen Suomeen, kylmä on ja pimiää. Siksi vieraalle pitää kutoa pipo, jotta sopeutuisi eikä ainakaan paleltuisi. Tämän ideologian mukaisesti kudoin Into-Lianalle lämmittävän joustinneuleasusteen.

Väriksi valitsin tällaisen trooppisen runsaan sävymaailman, niin on liaanilla mahdollisesti kotoisampi olo. Väri sopii myös ikkunan ylle asennetusta loisteputkivalaisimesta hohkaavaan liilaan valoon, jossa olohuoneemme nykyisin kylpee, kuten kuvista näkyy. 

Paksuilla puikoilla reilussa tunnissa syntyi ruukustin (vrt. säärystin).

Ruukustin suojaa Into-Lianan varpaita kylmettymiseltä tuossa ikkunan edessä. Kas vanhassa talossa on vain tuplaikkunat ja niiden välistä saattaa kolealla säällä vetää. Siinä jäähtyy saviruukku aika nopsaan, mutta nyt pitäisi pysyä multa mukavammissa lämpötiloissa. 

Ja mihinkä eivät sopisi Perämeren reunamilta kerätyt männynkävyt... sellaista kohtaa ei liene, joten kuorrutin ruukunsuun niillä. Ei pääse lämpö karkaamaan yläkauttakaan, aika ovelaa.

Ruukku ei kyllä kauaa taida Into-Lianan kasvutarpeisiin riittää: tämän päivän mittauksessa köynnös oli noin 140 senttiä pitkä. Koko mitta on siis tullut tasan kolmessa viikossa, kasvuvauhti on ollut keskimäärin noin 7 senttiä päivässä. Alussa kasvu oli kyllä rivakampaa, mutta nyt lehtien muodostuminen on tainnut hidastaa hiukan vauhtia. 

Mutta katsokaas, eivätkös ole komeat Into-Liljan lehdet (*äidin ylpeydellä lausuen*):

Yhden lehden pituus on 6,5 senttiä eli ihan mukavan kokoiset ensimmäisiksi lehdiksi. Ei tainnut tulla hänelle sirkkalehtiä ollenkaan, vastaavia kolmilehdykkäisiä lehtiä on kehittymässä neljä, eri kokoisissa vaiheissa. 

Nuo lehdet varmaan auttavat myös lajin tunnistamisessa. Olen käyttänyt puuhaan jo useita tunteja ja oppinut paljon muun muassa sademetsistä ja apinoiden ravinnosta, mutta oikeaan kasvilajiin en ole vielä osunut. Apinatutkijatkin ovat todenneet, että liaanityyppisesti kasvavia köynnöksiä on vaikea identifioida, joten jaksan olla kärsivällinen. Jokin hernekasvien (Fabaceae) heimoon kuuluva se on, nyt tulkinnassa ovat sen alaheimot Caesalpinioideae, Faboideae ja Mimosoideae.

On edettävä nyt järjestelmällisesti, aiemmin kokeilemani "tärppi sinne, tärppi tänne" -menetelmä ei ole tuottanut tulosta – kuten ei myöskään etsintä siemenen perusteella. Mutta jännää on, ja hauskaa!

Hartaudella väsäämäni köynnöstelyteline on jäänyt auttamattomasti pieneksi tälle supervauvalle. Sieltä se on kasvanut jo vaaksan verran yli, ja kurottelee nyt kasvivaloa kohti.

Nyt täytyy laittaa taas harmaa massa töihin ja keksiä Intolle systeemi, jota pitkin se voi jatkaa kipuamistaan. Jotenkin tuntuu, ettei se ole ainakaan vielä aikeissa asettua talvilevolle. Pipollakin lienee osuutta asiaan.

Punertavaa paukkumaissia

Tämänvuotiset koristemaissit eivät tehneet yhtä komeita tähkiä kuin viimevuotiset. Syy löytyy taivaalta: liian märkää, liian vilakkaa. Tässä kuva suurimmasta yksilöstä, joka suojuslehtiensä takana itseään kypsytteli.

Toisessa taimessa tähkä kurkkasi suojistansa jo ennen kypsymistä. Lajikkeen nimi on Zea mays 'Quadricolor', siitä punerva väritunnelma.

Muutama pieni tähkä kypsyi, tosin nekään eivät täydellisesti, mutta poimin talteen ja irrottelin kypsät jyvät hypisteltäväksi. 

Näistä olisi hauska kokeilla tehdä popcornia, mutta netistä kaivamieni ohjeiden mukaan jyvän kosteuspitoisuuden pitäisi olla 14 prosenttia ennen paukkumaissiksi muuttumisen onnistumista.  Ööh, myydäänköhän clasohlsonilla jyväkosteusmittareita? Ja toinen probleema on kuoren paksuus. Vaikka maissilajikkeita on ainakin satoja, niin popcorniksi käytetään vain muutamaa, kuten Zea mays var. evertaa.

Voisihan tuosta kuitenkin koe-erän öljyssä käristää, kun näyttävät silmämääräisesti yhtä kuivilta kuin kaupasta ostetut, popcorniksi tarkoitetut maissinjyvät. Kotilaboratorio testaa, osa 1. Ja loput voisi säästää ensi vuoden kylvöihin, vaikka pieni epäilys on, että tuleekohan näin jalostetun lajikkeen siemenistä vanhempansa kaltaista, tuleeko hyvä ollenkaan. No, kotilaboratorio testaa, osa 2.

Ulkosalla kukkivat vielä daaliat ja muutamat muut sissit, mutta erityisesti värinokkonen näyttää nyt parhaat puolensa. Värit sopivat syksyyn erinomaisesti.

Olen kadottanut näistä sekoitusväreistä kootun siemenpussin, joten tarkempia tietoja näistä coleuksista ei ole. Ensi vuonna voisin ottaa samaa "entiedämitälajejasiinäpussissaolia", mukavia kombinaatioita näistä on syntynyt. Tässä punajuurikeskustaisessa mua ilahduttaa nuo keltaiset kärkikolmiot.

Lintuja puolestaan ilahduttavat auringonkukat, joiden siementen kypsymistä ne eivät malta odottaa.

Ehkä siemenet ovat herkumpia näinä neitseellisen valkoisina ja pehmeinä versioina? Täytyy käydä maistamassa, sitä purppuranpunaista popcornia odotellessa.

Into-Lianan kuulumisia

Toivon, että hän on tyytyväinen nimeensä. Otin huomioon eri sukupuolivaihtoehtoja ja nimesin tropiikin siemenestä itäneen kotiköynnöksen Into-Lianaksi. Väkersin hänelle myös kiipeilytelineen, niin ei tarvitse enää anoppia halailla.

Teline rakentui metalliristikosta, joka on tarkoitettu pikkuruukkujen pidikkeeksi esimerkiksi ikkunan eteen. Vanhan talon ikkunoista saattaa talvella vetää, joten ajattelin päällystää metallin jollain lämpöisellä.

Revin kankaasta suikaleita ja kieputin niitä metallin ympäri.

Jatkokohtiin tuli rusetit, koska se oli nopein tapa selvitä tilanteesta. Horisontaaliin linjaan kieritin sisalnarua, jos Into-Liana kaipaisi karheutta, johon tarrata.

Yhdeksässä päivässä 47 sentin pituiseksi kasvanut taimi asui kylvöastiassaan. Pohjasta näkyi, että kasvu oli ollut nopeaa myös juurten puolella.

Vaihdoin kasville pari mittaa isomman ruukun ja istutin hiekkamultaan. Siinä se nyt nököttää eteläikkunalla, kasvilampun alla ja kasvukehikon edessä.

Ujutin verson telineeseen sopivalle korkeudelle ja jäin odottamaan, mitä tapahtuu. Verson kärki tunnustelee selvästi valoa ja suuntautuu sinne päin, mistä paistelee.

Edellisestä mittauskatsauksesta on viisi päivää. Sen aikana Into-Liana on kasvanut noin 40 senttiä lisää: mittaus on hiukan vaikeaa, koska verso kiemurtelee telineensä pienoissa. Hetkessä verso oli kiertänyt pari rundia itsensä ympäri.

Sen verran se on tähän mennessä kasvanut, että reilu viikko sitten hankitun valaisimen ulottuvuus ei enää riitä. Täytyy hankkia katosta roikkuva kasvivalaisin... Ja todennäköisesti kohta varautua menemään sahan kanssa läpi katosta, jos tahti ei hidastu. 

Tässä muuten kuva telineen kiinnityssysteemistä, koukuilla mennään.

Mutta siis. Kaiken tämän eksaitmentin jälkeen ajattelin, että nyt mennään rauhaisaa rinnakkaiseloa useampi viikko ennen uusia käänteitä. Mutta ei, eilen alkoi uusi jännittävä vaihe Into-Lianan elämässä. 

Ensimmäiset lehdet! Hui.

Kohta voi olla mahdollisuus, että kasvin lajikin alkaa selvitä. Tähän asti kaikki mahdollinen tiedonhaku siementunnistuksen perusteella on tuottanut ves'perän. Jokin puuvartinen köynnös on kyseessä, mutta olisihan se kiva tietää tarkemmin. Osaisi ehkä ottaa Into-Lianan erityistarpeet paremmin huomioon ;)