Tässä menee eläinrakkauden raja. Miksi, oi miksi loikkasi aidan yli se pitkäkorva ja rouhi syreenin oksat? Sen paksuimman varren myös.
Itku meinaa tulla. Vaikka ymmärränhän mä, että nälkä se on rusakollakin. Mutta onhan tuossa silmänkantamattomiin muutakin puuta ja pensasta, olisi toivonut niiden maistuvan ennemmin...
Tällä isabellansyreenillä (Syringa Preston -ryhmä) on vaaleanpunainen kukinto, joka on hieman "harvempi" kuin esim. puistosyreenin kukinto.
Pentti Alangon mukaan isabellansyreenit ovat nuokkusyreenien risteymiä muiden lajien kanssa.
Tämä pureskeltu - ja pihan ainoa lajin edustaja - on tässä kuvassa etummaisena. Sen takana on pienempi valkokukintoinen puistosyreeni. Tai ainakin oletan sen olevan puistosyreeni, en ole tarkemmin sitä tutkinut. Se kitui pitkään toisessa paikassa koivun juurella, ja päästyään "omilleen" on lähtenyt hyvään kasvuun.
Kuva on toukokuulta 2007, jolloin pihalla tehtiin remontti. Tämä kohta oli sekalaista "nurmikkoa" eli tiukkaan tallattua tannerta, lisäksi talon seinustalla oli luonnonkiveä. Taustalla voi muuten nähdä pikkukoiran tekemässä merkintöjä, hmm.
Tällainen siitä sitten tuli. Omaa suunnittelua ja omaa _hikistä_ työtä, heh. Mutta ihanaa työtä, kerrassaan. Ja isabella on siis tuossa keskellä.
Toivon nyt syvästi, että se ei kärsinyt pahasti talttahampaan järsinnöistä. Ensi talvena tajuan suojata hänet. En siis sitä jänistä, vaan pensaan.
Ristihuuli on näillä main pian lainsuojaton, jos se vie multa tämän touko-kesäkuun vaihteen ilon aiheen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti