Karaisukelejä kaihotessa

Kyllä pitää pohjoisen pihapuuhailijoilla olla tuhat kertaa enemmän kärsivällisyyttä kuin eteläisten maiden samanhenkisillä. Kun kevät näyttää lupaavasti lämpenevän ja vihdoin pääsee tositoimiin, niin eiköhän tule taas viikon mylvivät arktiset tuulet tai räntäsateet tai kirpeä +5-keli. Tai kaikki yhdessä.

Viikonlopun lempeistä aurinkoilmoista ei ole ollut taas muutamaan päivään tietoakaan, eikä lupaavasti alkanut taimien ulkoilutusproggis ole voinut jatkua. Siellä ne taas kököttävät, ikkunalla ja kellarissa kasvilamppujen alla. Olen varma, että taimia ottaa päähän yhtä paljon kuin kasvattajaa.

Noh, sitähän voi sitten odotellessa perehtyä karaisemisen syvempiin saloihin. Löysin kirjahyllystä Steven Bradleyn kirjoittaman opuksen "Kasvien lisääminen" (Gummerus 2003). Aiheesta on saatu raapaistua 125-sivuinen eepos, joka käy läpi kaikki tyylit siemenlisäyksestä pistokkaiden ja taivukaslisäyksen kautta jalontamiseen.

Karaisun hän kiteyttää näin: "Kylvötaimi on saanut kasvaa lämpimässä ja suojaisassa ympäristössä, joten se kestää huonosti avomaan oloja. Ulkona on viileämpää ja tuulisempaa kuin sisällä, aurinko paistaa kirkkaasti ja veden saanti on epätasaista. Jos taimi siirretään yhtäkkiä sisätiloista puutarhaan, se todennäköisesti kuolee". (Näin tapahtuu, kokeiltu on, toim.huom.)

Sitten Bradley alkaa puhumaan kasvihuoneesta ja kylmälavasta, mutta eihän niitä tarvita, jos niitä ei ole. Huoneenlämpöä viileämmässä saadaan kyllä tanakampia taimia, mutta aina ei voida järjestää optimiolosuhteita. Ei kasveille eikä ihmisille.

Taimet tarvitsevat kyllä suojaa tuulelta ja porotukselta, mutta siihen riittää hyvin aseteltu ja paikalleen pakotettu hallaharso sekä suojaisa paikka. Ulkolämpötilan on hyvä olla ainakin +10, mieluummin +15. Totuttaminen pitää tuntumani mukaan aloittaa varovasti, parilla tunnilla päivässä ja siitä päivittäin lisäten tunnilla, parilla tai enemmälläkin, ilmoista riippuen. Eikä noita tuntimääriä voi kauhean tarkkaan ohjelmoidakaan etukäteen, ihollaan sen tuntee, että onko keli hentojen taimien pitkäaikaiseen ulkoiluun sopiva.

Ihan niin kuin miettisi lapsen ulkoilua talvisäässä.

Aurinko ja tuuli ovat kyllä yllättävän kovia vastuksia pienille taimille. Aurinko porottaa suojaamattoman taimen lehdet jo noin tunnissa ihan valkoisiksi ja kova tuuli kylmettää ne pilalle melkein yhtä nopeasti. Mutta lämmin, varjoisa ja tuuleton paikka, ja päälle vielä harso, niin siellähän on pikkuisilla mukava olotila. Hiukan täytyy tuulen saada käydä, muuten ulkoilutuksesta ei ole sanottavammin apua.

Pari viikkoa on yleensä riittänyt karaisupuuhiin, sitten taimet ovat tuntuneet kyllin vahvoilta jäämään ulos. Olen yleensä aina liian innokas ja optimistinen yöpakkasettomuuden suhteen, ja sitten olen kasveja muutamana iltana joutunut peittelemään tai ruukkuja kantamaan sisään. Se on hosumaijalle ihan sopiva rangaistus :)

Tämän kevään taimet ovat sisävankeudestaan huolimatta suostuneet hieman kehittymään.

Koristemaissi on muodostanut pötkylävarrestaan kaksi sulkamaista lehteä.

Sulkahirssi (jolla puolestaan ei ole sulkamaisia lehtiä) on myös haarautunut. Siihen en ole kuitenkaan keksinut vastausta, että onko heinillä sirkkalehdet. 

Kaksi päivää sitten avautui ensimmäinen oranssin sarviorvokin kukka. Tänään avautui eka liila-oranssi, tai ainakin siemen oli sen värisestä emotaimesta. 

Kukkahan on pieni kuin mikä! Ja haalean värinen! Ihan kuin syksyn viimeiset ilmoille punnerretut kukinnot, jotka jäävät niukanlaisiksi. Tämä liila-oranssi lajike on kyllä käyttäytynyt koko ajan eri tavalla kuin puhtaan oranssi heimolaisensa. L-O on itänyt hitaammin, kasvanut hitaammin, tehnyt kukkanuppuja hitaammin ja siis kukkiikin pienemmin kukin.

Erot ovat kuin pohjoisella ja eteläisellä puutarhailulla. Ja etelän meininki, se on sitä oranssia.