Hei me levitään!

Miten raaskitaan riipiä juuriltaan ne kasvit, jotka pitkän talven jälkeen ilahduttavat, mutta hiukan väärässä paikassa? Kun ne alkavat etsiä lebensraumia lupia kysymättä?

Niin ovat tehneet esimerkiksi juurivesoja kasvattaneet syreenit.

Tässä puistosyreenin uusi alku omasta mielestään rajan paremmalla puolen, valloittamattomalla maaperällä.

Isabellansyreenin alut viihtyvät emonsa lähellä, josta niitä ei ainakaan raaski riipiä. Ja koska pitkäkorvajänis kävi pari isoa oksaa järsimässä, niin näidenhän voi antaa kasvaa ensi talven vastoinkäymisten varalta. Tuolla omalla puolellaan.

Toisaalla, pienen perennaryhmän vieressä on kivipolku, jonka raoista ovat kasvupaikan löytäneet muun muassa akileijat. Kuinka hennoo nyhtää sellaista, joka kaunistaa kiven rakosia? No ei mitenkään. Siihen saa akileija jäädä, kasvakoon aikuiseksi ja ilahduttakoon kukinnallaan.

Muutama päivä sitten iloitsin karhunvadelman vahvasta kasvusta. Olen luullut, että suodatinkangas pitäisi sen juuriston aisoissa, mutta vähänpä taas tiesin.

Siinähän sitä on tukevaa uutta versoa ihan laittomalla paikalla. Nyt ei saa heittäytyä hennoksi, vaan on nyhdettävä veijarit samantien, muuten kaikelle muulle kasvustolle tuolla kohtaa saa sanoa hyvästit.

Tässä karhunvattu näyttää voimansa, joka siirtää kivetkin paikoiltaan...!

Naapurin puolelta on nurmikon reunaan levinnyt maahumalaa ja muutama seikkailunhaluinen asteri. Maahumalaa ei helposti pois saa, eikä se mitään haittaakaan, mutta asterit lähtevät reippaalla riuhtaisulla. Jos viitsii.

Mutta naapurin puolelta tulee myös jotain erityisen toivottua.

Nimittäin raparperiä. Kiitos ystävällisen naapurin, saamme leivottua näistä kaksi pellillistä piirakkaa, jonka kirpeänvihreä maku on kuin kevät itse. Ruokokidesokerilla pehmennettynä.