24. joulukuuta 2010

Hyvää joulunaikaa ja vuodenvaihdetta

Viherpeipot ja vihervarpuset ovat parina viime päivänä käyneet lintulaudalla atrialla. Tässä viherpeipot kisaavat siitä, kenen ikkuna-aukko oikeastaan olikaan kyseessä.


Geranium pitää nyt hetken blogitustauon, ja toivottaa iloista juhla-aikaa ja uuden vuoden alkua!

19. joulukuuta 2010

Siemenluettelot tilauksessa

Ihanaa, kohta se alkaa! Joulunvietto? No sekin, mutta heti sen jälkeen siemenluetteloiden invaasio. Tilasin kataloogit Thompson&Morgan'silta, Exotic Gardenilta ja Korpikankaalta, muun muassa. Ovat ne yleensä automaattisesti tulleetkin, mutta pakko oli vielä varmistaa tämä tammikuinen ilo.

Joulu on aivan ovella tuoksuine ja makuineen, tässä juhlassa tosiaan on monia aistinautintoja. Kuvassa parin vuoden takainen muisto, Fazerin suklaakakku marjakoristeilla. Taivaallista!

13. joulukuuta 2010

Vihreän kaipuu kalvaa

Moni kaipaa lunta sillä verukkeella, että lumen myötä "tulee valoisampaa". Itse en allekirjoita moista näkemystä. Talvi tuo mulle mukanaan aina kaamosoireet, joihin pelkkä valkoinen väri ei auta. Lumi ei tuo lisää valoa, jota niiden oireiden häivyttämiseen tarvitaan, mutta toki se tuo silmän iloa ja tunnetta siitä, että olisi jotenkin valoisampaa. Kun lumiseen maisemaan osuu auringonvalo, se on sitten kyllä kunnolla valoisaa.

Nyt on alkanut valonkaipuun lisäksi kalvaa vihreän ja muiden kirkkaiden värien puute. Sitä voi lievittää mm. talvipuutarhassa, puutarhamyymälöissä tai paremman puutteessa katselemalla valokuva-albumia.


Tämä orkidea nautti auringosta palmun rungolla Thaimaassa.


Tästä kuvasta tuli mieleen, että rautayrtti (Verbena x) on hieno kukkija. Löysin kasvin vasta pari vuotta sitten, ja siitä tuli heti lemppari. Auringossa se kukoistaa varmasti kuin keskivertomorsian häissään ja kukoistaa niin pitkälle syksyyn, kuin valoa suinkin riittää. 

Verbenat kylvetään jo helmikuussa, joten se on suht' vaativa kasvatettava. Helpommalla pääsee, kun ostaa taimet kauppiaalta, luulen.


Siperiankurjenmiekka (Iris sibirica) on kuin pienoisveistos, joka kaiken värin ja muodon lisäksi tuoksuukin. Tässä ne kasvavat puolivarjoisassa, ja kukat kestävät noin viikon kuosissaan. Kuva on toissakesältä, viime kesänä näin vain yhden kukinnon. Helle ja kuivuus taisivat vaivata tätä kosteasta maasta tykkäävää.

Hellettä kyllä oli, yes indeed! Siitä on muistojen lisäksi ihan mitattua todistetta.


Tässä aurinko on paahtanut mittaria koko aamun, puoleenpäivään saakka. Ehkä tuosta +50 asteesta oltaisiin vielä päästy pidemmällekin, jos asteikko olisi antanut myöden.

Päivä oli 12. heinäkuuta 2010. Jos jossain on ajatuksia lukeva aikakone, tulkoon ja vieköön mut takaisin tuohon hetkeen.

9. joulukuuta 2010

Valkoista, vitisellaista

Ihmeellisiä säitä sitä nykyään on. Lunta on enemmän kuin koskaan tähän aikaan, ja lisää tulee tätäkin kirjoittaessa, myrskytuulen kera. Toivottavasti ensi kesästäkin tulee sitten vastaavasti yhtä lämmin kuin viime kesästä, jos jotain toivoa voisi.

Puhdas valkoinen maisema on kyllä kieltämättä hieno, etenkin auringonpaisteessa. Toissapäivänä aurinko välähti taivaanrannassa hetken ja sai taivaan raikkaan siniseksi. Koivut hohtivat valkoisina.


Lunta on lähimmän virallisen mittauspisteen mukaan 42 senttiä. Sitä joutuu tontilla kasaamaan melkoisiksi keoiksi, että mahtuu. Puiden ja pensaiden oksat jaksanevat kantaa oman osansa.


Jännästi tuo lumi tuossa muodostelmassa pysyykin. Sen sijaan syyskuun puolivälistä asti kukassa nököttänyt (perhos)orkidea on vihdoin tiputtanut kukintonsa. Epäilin kasvin jo hetken olevan muovia, mutta onneksi ei. 


Annetaan sen nyt rauhassa lakastua ja vetää henkeä. Siirrän sen sitten kellariin viileämpään, katsotaan, mitä sellainen käsittely orkidealle tekee. Hyasinttihankintoja odotellessa voi ihastella syyskaktuksen kukintaa. 


Kukinnan päätyttyä syys-(tai joulu)kaktus pääsee orkidean seuraksi kellariin. Ohjeen mukaan lepokautta kestää pari kuukautta. Helmikuun alussa alkaakin talven selkä olla taittunut. Onneksi.

7. joulukuuta 2010

Pieniä vikkeliä vieraita

Ai ettei pihalla muka tapahdu talvella mitään? Kasvit saattavat jurottaa, mutta pieneläimistöllä riittää vipinää. Muutama päivä sitten, iltapäivän hämärtyessä iltaan, ikkunan alla touhuili reipas metsähiiri.


Ruskea yltä, vaalea alta, ja perässä pitkä ohut häntä. Siinä se vipelsi edestakaisin, söi lintulaudan juurelta röpötyksiä ja kiipesi vasemmalla näkyvän jasmikepensaan oksankärkeen ja takaisin.

Toinen maatason vierailija on ilmeisesti päästäinen tai pieni myyrä (oikeammin kontiainen), joka liikkuu pääosin lumen alla onkaloissa.


Wikipedia tietää kertoa, että "aikuisten päästäisten eli "nokkahiirten" aivot painavat lajista riippuen keskimäärin kymmenesosan ruumiinpainosta. Useimpien nisäkkäiden keskuudessa tällainen suhde on harvinainen." Eli ei mikään aivoton onkaloitsija ole se.

Nämä jäljet kuulunevat oravalle, joka ei vieläkään ole löytänyt pähkinäautomaattiaan. En ole tosin nähnyt koko oravaa (yhtään oravaa) muutamaan viikkoon, missä lie talveansa viettää/ viettävät.


Tänä aamuna omenapuuhun lennähti närhi. Lintulaudalle se ei mennyt, katseli vaan ympärilleen jonkin aikaa ja sitten pyrähti pois. Voisin kyllä yrittää keksiä sille jotain omaa talvipurtavaa, sen verran kivan näköinen vieras se on.

Kuva Lasse. J. Laine, kirjasta Suomalainen lintuopas.

3. joulukuuta 2010

Omapäiset hyasintit

No eihän se mene niin kuin Strömsössä. Että ostetaan söpöjä pikkuisia hyasintin alkuja ja istutetaan ne nätisti koriin vankistumaan, ja odotetaan niiden kasvavan samanmittaisiksi, suoriksi, runsaiksi lajinsa edustajiksi.

Ne päättävät valita ihan oman tyylin.


Yksi kasvaa suoraksi ja korkeaksi. Toinen hakee vauhtia vasemmalta ja kolmas haluaa olla lyhyt.

Onneksi ne kaikki sentään tuoksuvat ja ovat luvatun vaaleanpunaisia, vaikka värillä ei niin väliä olekaan.

2. joulukuuta 2010

Ruoalla saa vieraita

Kun puutarhassa ei tapahdu mitään kasvien puolesta, on ilo seurata lintujen puuhia. Lintulaudalla käy paljon tali- ja sinitiaisia, sen sijaan kookoskranssissa en ole nähnyt vielä ketään eikä orava ole bongannut pähkinäautomaattiaan. Ehkä näitä uusia objekteja tarkkaillaan vielä hetki, ennen kuin uskalletaan lähestyä?

Lintulaudan vieressä, terassin alla, asustaa mustarastas. Niistä osa muuttaa, pienempi osa jää Suomeen talveksi. Sille kelpaavat muiden talvilintujen tapaan auringonkukansiemenet, murskattu maapähkinä ja rasva, mutta lintulaudalla en keltanokkaa ole nähnyt ruokailemassa. Ehkä se saa osansa laudalta tippuvista aineksista? Laitoin mustarastaalle kuitenkin oman herkkupalan syreeninoksaan.


Viritelmä on ihan omaa designia, saa nähdä, kauanko omena tuossa bambutikun ja oksien välissä roikkuu. Noh, onneksi lintu löytää ompun maastakin.

1. joulukuuta 2010

Lämmintä ja pehmeää

Sitä on varmasti luvassa joulupaketin muodossa monille, lämmintä ja pehmeää. Luonnostakin sellaista löytää, tosin tähän aikaan vuodesta lähinnä vain karhunpesästä.

Viime kesänä havahduin siihen, että muutama vuosi sitten aseteltujen liuskekivien väliin on kasvanut muhkeaa sammalta.


Se on aivan täydellistä sauma-ainetta ja sopii kiven rinnalle hienosti. Luonto osaa paikata sen, mikä ihmiseltä jää huolittelematta. Kaikki eivät sammaleesta pidä esimerkiksi nurmikolla, mutta minusta se saa kasvaa siellä, missä viihtyy. Ja nurmikko, se on vaikea hoidettava. Jos siinä viihtyy sammal ruohon sijaan, niin olosuhteet ovat nurmikon kannalta hiukan väärät. Sitten tarvitaankin jatkuvasti ihmiskättä asioita korjailemassa.

Mutta mikä sammal tämä on, sitä en vielä tiedä. Sammallajeja on Suomessa satoja, kyllä tällekin nimi vielä löytyy. Mutta oikein ihanaa on se, että Suomessa toimii Sammalseura-yhdistys. 

Lisää pehmoista löytyy neitoperhosen siivistä. 


Neitoperhonen (Inachis io) on Suomessa leviämässä oleva laji. Yleisimmin sitä tavataan etelärannikolla ja Kaakkois-Suomessa. 

Perhosen pehmeys on karusti vain suomupeitettä. "Siipiä päällystää suomupeite, joka aiheuttaa siipien värikkyyden. Se kuluu helposti pois: jos siipiä koskettaa, jäävät suomut jauhemaisina sormiin", toteaa Euroopan hyönteisopas.

Neitoperhonen on työssään valkoalpin kukinnolla viime elokuun alussa. Toivottavasti he molemmat näyttäytyvät ensi kesänäkin.

29. marraskuuta 2010

Silmänilot lautaselle

Pakkasta, tuulta ja pimeää. Sitä nyt sitten riittää seuraavat kolme kuukautta, ainakin. Maaliskuussa voi jo helpottaa, kun vanhan sanonnan mukaan "maaliskuu maata näyttää". Toivottavasti edes vilauttaisi.

Jos nyt olisi kesänkuuma iltapäivä, maistuisi kukikas salaatti.


Siniset kukat ovat kurkkuyrtin (Borago officinalis) kukintoja, liilat siivut kanelibasilikaa. Kurkkuyrttiä ei saa kuitenkaan nauttia liikaa, sillä sen lehdet ja kukat "sisältävät maksamyrkyllisiä ja syöpävaarallisia pyrrolitsidiinialkaloideja, jotka aiheuttavat koe-eläimille myös perimävaurioita", kerrotaan Tiede-lehdessä. Mutta vähän pitää maistella, jos ei muuten, niin siksi, että saa jännitystä elämään.

Niiden lisäksi laittaisin lautaselle köynnöskrassia (Tropaleum majus). Tuon kukan alla roikkuvan pörriäisen jättäisin syömättä ja ottaisin proteiinit grillistä.


Keltaisen krassin kylkeen lautaselle sopisi oranssi hengenheimolainen ja pari vihreätä lehteä, kunhan varmistuisi, ettei lehden alla majailisi mustia öttinkäisiä, joita sinne helposti kuivassa kasvupaikassa ilmaantuu. Tai oikeastaan en tiedä, tulisiko niitä kosteammassa paikassa kasvaviin krasseihin, kun kasvatan krasseja aina vain tässä samassa kohtaa.


Krassien kasvupaikan tulisikin alan kirjallisuuden mukaan olla "tuore" eli mukavan kostea. Olen joutunutkin näitä paahteessa kasvavia yksilöitä kastelemaan päivittäin.

Myös kanariankrassia olen kokeillut muutamana kesänä, mutta se tuntuu kukkivan selvästi myöhempään, kuin köynnös- tai matalammat pensaskrassit. Kukinta tuntuu jäävän puolitiehen syksyn jo saapuessa. Ja se harmittaa mua ehkä enemmän kuin kasvia itseään.

Krassien siemeniä on helppo kerätä syksyllä talteen. Niitä kannattaa liottaa yön yli ennen kylvämistä, niin itäminen nopeutuu. Värit ja versiot menevät iloisesti kylväjältä sekaisin, mutta se ei haittaa. Syvää väriä ja kasvun iloa on odotettavissa kuitenkin.

26. marraskuuta 2010

Kookoskranssi tipusille

Niin on mennyt arktiseksi keli, että linnuille täytyi tehdä kookoskranssi. Tosipaikoista selviytymiseen tarvitaan rasvaa.


Kookoskranssiin tarvitaan paketillinen (500 g) kookosrasvaa. Se sulatetaan kasarissa tai kattilassa miedolla lämmöllä nestemäiseksi ja siirretään ulos jähmettymään "sohjoksi". Siihen meni tämänpäiväisissä olosuhteissa (-7°C, kova tuuli) hieman yli puoli tuntia. Jos kookosrasva ehtii jämähtää ihan kovaksi, niin se täytyy sulattaa uudestaan. Jäätynyt rasva kyllä sulaa nopeasti lämminvesihauteessa, mutta se sulaa todella nopeasti ihan nesteeksi. Homma saattaa kyllä mennä kamalaksi puljaamiseksi, joten helpompi on aloittaa alusta.

Sohjoon lisätään pähkinöitä ja siemeniä. Kaivelin kaapeista vanhentuvia tarpeistoja niin, että lisäsin noin 1 dl mantelirouhetta, saman verran paloiksi kuutioitua kuivattua aprikoosia ja pari desiä kuorettomia, murskattuja maapähkinöitä.


Kranssiin voi laittaa myös esim. pelkkiä auringonkukansiemeniä, kuorellisia tai kuorettomia. Jos haluaa,  niiden lisäksi voi ripotella vaikka hieman maapähkinöitä, kuorilla tai ilman, mielellään murskattuja. Tarkkoja määriä en ole koskaan laskenut, pääasia on, että sohjoon jää tarpeeksi paljasta rasvaa, jotta kranssi pysyy kasassa.


Sohjo laapitaan pyöreään kakkuvuokaan, painellaan ja taputellaan suht' sileäksi ja kiinteäksi. Massan tulee olla napakasti kauttaaltaan "ympyränä".


Sitten vaan kakkuvuoka takaisin ulos jähmettymään noin puoleksi tunniksi. Ota vuoka sisään ja lämmitä kakkuvuokaa pari sekuntia (huom!) lämpimässä vesihauteessa ja kumoa kranssi lautaselle.

Ripustusnauhaksi lienee paras joku hieman leveämpi nauha, esim. silkkinauha, jota voi sitten siirrellä kranssin ympärillä sitä mukaa, kun kranssi hupenee. Usein linnut syövät sitä juuri yläosasta, joten pieni pyörittely silloin tällöin voi olla paikallaan.


Tässä näkyykin vähän tällaista rakennevikaa, kun en painellut massaa tarpeeksi tiiviiksi. Lisäksi kakkusesta tuli hiukan kalpea, kun siemenet ovat kuorittuja versioita.

Viime vuonna väriä oli enemmän, kuivatuista hedelmistä ja auringonkukansiemenistä.


Ripustan kranssin omenapuuhun, jossa sitä käyvät nokkimassa kaikenlaiset linnut. Myös isot linnut, kuten harakat, yrittävät saada osansa, mutta eivät oikein pysy kiikkerällä renkaalla.

Kranssia on vielä huhtikuussa yleensä jäljellä pieni ripaus. Kun lämpötila menee yli 10:n asteen ja/tai kun aurinko alkaa kunnolla lämmittää, niin eräänä päivänä kranssinjämä vain sulaa narustaan pois. Maasta sen saa kuitenkin hyvin kiikutettua roskiin, ettei keko ala houkutella hiiriä.

Ja Birdlife muistuttaa, että jos murskaat maapähkinöitä itse, seulo pois syntynyt jauho, sillä sitä ei saisi linnuille syöttää: jauho vettyy helposti ja vettynyt ruoka on huonoa ravintoa linnuille. Eli vellillä ei pärjää.

Nyt siis vain Bon Appetit, pikkulinnut!

24. marraskuuta 2010

Anna mulle akileija

Ulkona pyryttää aivan mahdottomasti, on myräköinyt koko päivän. Tuntuu masentavalta, että umpitalvi tuli jo nyt, marraskuussa. Olen vannonut jo pitkään, että kun aika on täysi, alan viettää talviani ihan jossain muualla.

Pihalla piipahtaessani tuli mieleen Katri-Helenan laulu "Anna mulle tähtitaivas". En kuulu K-H:n erityisiin faneihin, mutta en myöskään välittömästi vaihda kanavaa, jos häntä kuulen. Joka tapauksessa tämä talven aiheuttama maanpeitto-operaatio toi ajatuksen, että näkisipä edes jotain kasvavaa, vihreää, kukkivaa. Edes akileijan.


Akileijan kauneus jää usein muiden, riehakkaampien kukkijoiden varjoon. Kuitenkin tämä pihalla jo ennen meitä viihtynyt lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) nousee keväällä varmasti kuin verottajan koura pienen ihmisen taskulle. No, positiivisemmassa hengessä tietysti.

Suomessa lehtoakileijaa on kasvatettu jo 1600-luvun puolivälissä. Maan ainoa lääkäri, Elias Tillandz (1630-1693), viljeli akileijoja Turun akatemian puutarhassa lääketieteen tarkoituksiin. Uskon kyllä vakaasti, että hän on saanut puuhasta myös puutarhailun tuottamaa iloa. Tillandz julkaisi maan ensimmäisen kasviopin kirjan, Catalogus Plantarumin, vuonna 1673.

Elias, my kind of man!

Takaisin 2010-luvulle. Nämä perennapenkeissäni majailevat akileijayksiköt ovat noin 60-senttisiä, sekin saattaa jättää ne isommiksi kasvavien kasvien varjoon. Olen istuttanut niitä kahteen paikkaan ja yrittänyt saada niille tarpeeksi näkyvyyttä, mutta kuitenkin niin, että kukinnan jälkeen röpsääntyvä kasvi piiloutuisi muun vihreän joukkoon.


Akileijoja täytyy katsella kyykyssä tai kontallaan, siten niiden kukintojen hienovarainen estetiikka avautuu parhaiten. Voisin kulkea koko päivän kontaten ja kyykkyhypellen, jos vain saisin akileijoja katsella tuon puuduttavan lumen sijaan, snif.

Täytyy muistaa tämä ensi kesäkuussa ja osoittaa respektiä näille maan hiljaisille.

Ja keväällä akileijoja voisi kasvattaa lisää siemenistä. Väriyhdistelmiä kun varsinkin jaloakileijoista löytyy pilvin pimein. Kesänkuohkein cumulus-pilvin, tietysti.

23. marraskuuta 2010

Oravan pähkinäkioski

Viime viikolla kurkkasin keittiön ikkunasta lintulaudalle ja tummanpuhuva orava katsoi lintulaudan juurella takaisin. Istui eturaajat rinnan edessä kuin nyrkkeilijä, ja tuijotti suoraan silmiin. Tulkitsin asian niin, että "Hei täti. Näytät tuputtavan safkaa stirbuille, mutta mulle et biffaa mitään. Mikä ongelma?"

Sunnuntaina kävin hankkimassa hänelle pähkinäkioskin.


Tämän automaatin idea on se, että orava kurottelee pähkinät tuolta yläosasta. Kannessa on saranat, joten kun pähkinätaso vajoaa, luukku antaa myöden oravalle. Linnut eivät kuitenkaan pääse syömään oravapolon eväitä.

Kurrea ei ole vielä kuulunut. Ehkä hän on ottanut nokkiinsa tästä pitkään jatkuneesta sorsimisesta ja boikotoi pihaamme. Sen sijaan talitintit ovat olleet erittäin kiinnostuneita pähkinöistä pleksin takana.

Brittiläinen (tietysti!) ruokinta-automaatti maksoi 8,95 euroa Bauhausissa. Ilokseni näin muidenkin niitä ostavan.

21. marraskuuta 2010

Pinkkiä pikkujoulua

Pikkujoulukausi on alkanut, lukee lehdessä. Ja kun se lukee lehdessä, se on faktaa. Siitä sain hyvän syyn hakea kaupasta kolme hyasinttia. Vain kolme, koska on pikkujoulu.


Ihan nuppuisiahan ne vielä ovat ja pieniä, mutta sekin sopii pikkujouluun. Laitoin nämä vaaleanpunaisiksi luvatut hyasintit (Hyacinthus x) muoviruukkuineen koriin ja kuorrutin kokonaisuuden Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevilla männynkävyillä.

Kävyt ovat mielestäni erinomaista luomukoristetta joulun ja pääsiäisen kukkakoreihin.


Joten, tule joulu käpyinen.

Kastelen hyasintit hyvin ennen asettelua. Ne eivät yleensä kaipaa uutta kastelua elämänsä varrella. Yleensä heitän sipulit pois, mutta viime talvena säästin ne, pidin hengissä, istutin keväällä isoon ulkoruukkuun. Sitten odotin.

Lehdet kasvoivat nopeaan, ja muutama kukkavarsikin tuli. Kukat aukesivat, olivat tosin laihanlaisia ilmestyksiä, mutta jonkinlainen uuden kierrätyselämän sipulit kokivat. Sitten ne olivat hyvin palvelleina valmiit siirtymään komposti-iloksi.

20. marraskuuta 2010

Väliaikaestetiikkaa

Tämä vuodenaika eteläisessä Suomessa ei kyllä hivele silmää. Ei, vaikka kuinka yrittäisi katsoa vaaleanpunaisten lasien läpi.

Väritys on harmaata, ruskeaa ja lisää ruskeaa, aavistuksella valkoista kuorrutetta.


Jokikaan ei ole koskaan näyttänyt näin kuravedeltä.


Nooh, minkäs tälle mahtaa. Marraskuu on pakollinen paha, joka on vain kärsittävä haaveillen ihan jostain muusta. Kuten apiloista ja sinisiiven laskeutumisesta varpaalle:


Tällainen päivä oli tiistaina 22. kesäkuuta kuluvaa vuotta.

Haaveilun keskellä on myös pidettävä realiteetit mielessä. Harmaa ja ruskea saattaa päivänä minä hyvänsä vaihtua kokovalkoiseen. Se valtaa maiseman yhtä täydelleen kuin kesäajan vihreä, kuten sunnuntaina, 17. tammikuuta kuluvaa vuotta.


Jotta marraskuun ankeus ei ottaisi aivan valtaansa, niin kaivetaan vaikka tikulla jotain esteettistä. Sitä edustakoon tämä jäinen talventörröttäjä.

16. marraskuuta 2010

Enää 150 yötä

Eihän siihen enää niin kauaa ole. Noin 150 päivän päästä uusi kevät on jo niin pitkällä, että ruukkuihin voi istuttaa orvokkeja. Joka vuosi olen orvokkeja hankkinut, sillä ne ovat se klassinen kevään airut. O:t ovat kestäviä ja kauniita, ja väreissä on mistä valita.


Vuonna 2007 oranssi, pikkukukkainen sarvi-orvokki innosti.

Seuraavana vuonna tykästyin isompaan, ruskeakeskustaiseen tyyppiin.


Muratti viihtyy hyvin orvokin kanssa tällä pohjoisseinustalla.


Viime keväänä samalla paikalla kasvoivat pienet pastellisävyiset yksilöt...


... kun vuonna 2009 henki on ollut isänmaallisen sini-valkoinen. Ihan täysin tuo sinivalkoisuus ei näköjään ole mukanaan vienyt, kun toiseen paikkaan on pitänyt saada oranssia, keltaista ja punaista.


Kevään voimaa, valoa ja väriä parhaimmillaan.

15. marraskuuta 2010

Bellissima!

Marraskuu on sen verran kukkaköyhä kuukausi, että on aika muistella menneitä. Big time.

Aloitetaan pahnan pohjimmaisesta tai ainakin sieltä pienimmästä päästä. Kaunokainen eli bellis (Bellis perennis) on vaaksanmittainen, lähietäisyydeltä katsottuna todella hurmaava tyyppi.


Luonnonvarainen kantamuoto on monivuotinen, mutta nämä jalostetut lajikkeet kestävät talveen saakka, ja jos hyvin käy, uudet taimet kasvavat keväällä siemenistä. Mun kohdalla niin hyvin ei ole käynyt, vaan nämä punaiset bellikset ovat liki hiipuneet pois. Se saattaa tosin johtua tuosta katteesta mullan pinnalla.

Sen sijaan tämä valkoinen on ilahduttanut jo muutaman vuoden.


Sen elintilaa tosin rajoittavat ja yrittävät vallata isommat perennat, kuten särkynytsydän. Mutta onneksi pienelle riittää pieni tila, ja nurkasta voi kurkata näinkin iloisesti.

Kaunokainen kukkii nätisti kesäkuusta syyskuuhun, joten siitä riittää kontilleen nöyrtymisen iloa. Pentti Alangon mukaan sen luonnonkanta sopii nurmikolle villiintymään.

Kyllä kiitos, ottaisin!

11. marraskuuta 2010

Hetki ennen ensilunta

Taivaalta sataa säännöllisesti tavaraa, jota saa joko harata tai kolata pois. Kun tontilla tai sen välittömässä läheisyydessä on muun muassa seitsemän isoa koivua, pari keskimittaista vaahteraa ja kaksi vanhaa omenapuuta, niin lehtiä piisaa.



Odottelin, että ne kaikki ripsuavat maahan ja sitten kokosin itseni ja puoliskon asemiin. Haravoimme lehtiä ja kannoimme klapeja kellariin sunnuntaina viiden tunnin ajan. Saldo: 10 jätesäkillistä lehtiä Kivikonlaitaan ja 15 kottikärryllistä kesän yli kuivunutta (ja syksyn mittaan taas hiukan kastunutta) halkoa kellariin.

Bonuksena kipeät sormenpäät, kramppaava oikea kylki ja juminen takamus.

Fiilis oli kyllä vahvasti plussan puolella, kun piha oli supersiisti ja tiistaina satoi valkoista. Onneksi sitä ei vielä tarvinnut kolata mihinkään. Olisi käynyt puoliskoa sääliksi ;)


Sunnuntai oli kyllä hieno päivä pihapuuhiin. Harvoin sitä marraskuussa aurinko paistaa ja korostaa karhunvadelman ruska-asua.

9. marraskuuta 2010

One, two, palm tree

Otsikko saattaa olla kökköä sanaleikkiä, mutta seuraavaksi eteen tulee mahdollisesti yhtä kökkö kuva-arvoitus. Kuka tai mikä tämä on?


Pisteet ja papukaijamerkit oikein tietäneille. Hän on palmun kylkeä.

Tässä latvusta.


Harmi, ettei minulla ole ollut matkoilla kasviopasta. Nyt tieto rajoittuu vain sanaan "palmu". Opettelevatkohan subtrooppisten ja trooppisten maiden lapset palmulajinsa, kuten me opettelemme mäntyhonkapetäjän? Yllä yksilöt Kreikasta, alla Kanarialta.


Huomasin kuvia etsiessäni, että jokaiselta reissulta on useita otoksia palmusta. Se on jotenkin niin konkreettinen osoitus siitä, että nyt ollaan alueella, jossa lämpöä riittää ympäri vuoden. Tähänkään eksoottiseen ilmestykseen en varmaan koskaan turtuisi. Että "hohhoijaa, siinä se palmu seistä tönöttää eikä edes keltaiseksi muutu".


Osaahan se kuitenkin muuttaa muotoaan, kuten tämä tuulentuivertama lehvälatvus osoittaa.