Pihalla piipahtaessani tuli mieleen Katri-Helenan laulu "Anna mulle tähtitaivas". En kuulu K-H:n erityisiin faneihin, mutta en myöskään välittömästi vaihda kanavaa, jos häntä kuulen. Joka tapauksessa tämä talven aiheuttama maanpeitto-operaatio toi ajatuksen, että näkisipä edes jotain kasvavaa, vihreää, kukkivaa. Edes akileijan.
Akileijan kauneus jää usein muiden, riehakkaampien kukkijoiden varjoon. Kuitenkin tämä pihalla jo ennen meitä viihtynyt lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) nousee keväällä varmasti kuin verottajan koura pienen ihmisen taskulle. No, positiivisemmassa hengessä tietysti.
Suomessa lehtoakileijaa on kasvatettu jo 1600-luvun puolivälissä. Maan ainoa lääkäri, Elias Tillandz (1630-1693), viljeli akileijoja Turun akatemian puutarhassa lääketieteen tarkoituksiin. Uskon kyllä vakaasti, että hän on saanut puuhasta myös puutarhailun tuottamaa iloa. Tillandz julkaisi maan ensimmäisen kasviopin kirjan, Catalogus Plantarumin, vuonna 1673.
Elias, my kind of man!
Takaisin 2010-luvulle. Nämä perennapenkeissäni majailevat akileijayksiköt ovat noin 60-senttisiä, sekin saattaa jättää ne isommiksi kasvavien kasvien varjoon. Olen istuttanut niitä kahteen paikkaan ja yrittänyt saada niille tarpeeksi näkyvyyttä, mutta kuitenkin niin, että kukinnan jälkeen röpsääntyvä kasvi piiloutuisi muun vihreän joukkoon.
Akileijoja täytyy katsella kyykyssä tai kontallaan, siten niiden kukintojen hienovarainen estetiikka avautuu parhaiten. Voisin kulkea koko päivän kontaten ja kyykkyhypellen, jos vain saisin akileijoja katsella tuon puuduttavan lumen sijaan, snif.
Täytyy muistaa tämä ensi kesäkuussa ja osoittaa respektiä näille maan hiljaisille.
Ja keväällä akileijoja voisi kasvattaa lisää siemenistä. Väriyhdistelmiä kun varsinkin jaloakileijoista löytyy pilvin pimein. Kesänkuohkein cumulus-pilvin, tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti