Viherpeipot ja vihervarpuset ovat parina viime päivänä käyneet lintulaudalla atrialla. Tässä viherpeipot kisaavat siitä, kenen ikkuna-aukko oikeastaan olikaan kyseessä.
Geranium pitää nyt hetken blogitustauon, ja toivottaa iloista juhla-aikaa ja uuden vuoden alkua!
Puutarhanhoitoa pääkaupunkiseudulla.
Savimaata ja omenapuita, kirvoja ja leppäkerttuja, osumia ja huteja.
Attempt to make cold clay bloom. Gardening in Finland.
24. joulukuuta 2010
19. joulukuuta 2010
Siemenluettelot tilauksessa
Ihanaa, kohta se alkaa! Joulunvietto? No sekin, mutta heti sen jälkeen siemenluetteloiden invaasio. Tilasin kataloogit Thompson&Morgan'silta, Exotic Gardenilta ja Korpikankaalta, muun muassa. Ovat ne yleensä automaattisesti tulleetkin, mutta pakko oli vielä varmistaa tämä tammikuinen ilo.
Joulu on aivan ovella tuoksuine ja makuineen, tässä juhlassa tosiaan on monia aistinautintoja. Kuvassa parin vuoden takainen muisto, Fazerin suklaakakku marjakoristeilla. Taivaallista!
Joulu on aivan ovella tuoksuine ja makuineen, tässä juhlassa tosiaan on monia aistinautintoja. Kuvassa parin vuoden takainen muisto, Fazerin suklaakakku marjakoristeilla. Taivaallista!
13. joulukuuta 2010
Vihreän kaipuu kalvaa
Moni kaipaa lunta sillä verukkeella, että lumen myötä "tulee valoisampaa". Itse en allekirjoita moista näkemystä. Talvi tuo mulle mukanaan aina kaamosoireet, joihin pelkkä valkoinen väri ei auta. Lumi ei tuo lisää valoa, jota niiden oireiden häivyttämiseen tarvitaan, mutta toki se tuo silmän iloa ja tunnetta siitä, että olisi jotenkin valoisampaa. Kun lumiseen maisemaan osuu auringonvalo, se on sitten kyllä kunnolla valoisaa.
Nyt on alkanut valonkaipuun lisäksi kalvaa vihreän ja muiden kirkkaiden värien puute. Sitä voi lievittää mm. talvipuutarhassa, puutarhamyymälöissä tai paremman puutteessa katselemalla valokuva-albumia.
Tämä orkidea nautti auringosta palmun rungolla Thaimaassa.
Siperiankurjenmiekka (Iris sibirica) on kuin pienoisveistos, joka kaiken värin ja muodon lisäksi tuoksuukin. Tässä ne kasvavat puolivarjoisassa, ja kukat kestävät noin viikon kuosissaan. Kuva on toissakesältä, viime kesänä näin vain yhden kukinnon. Helle ja kuivuus taisivat vaivata tätä kosteasta maasta tykkäävää.
Hellettä kyllä oli, yes indeed! Siitä on muistojen lisäksi ihan mitattua todistetta.
Tässä aurinko on paahtanut mittaria koko aamun, puoleenpäivään saakka. Ehkä tuosta +50 asteesta oltaisiin vielä päästy pidemmällekin, jos asteikko olisi antanut myöden.
Päivä oli 12. heinäkuuta 2010. Jos jossain on ajatuksia lukeva aikakone, tulkoon ja vieköön mut takaisin tuohon hetkeen.
Nyt on alkanut valonkaipuun lisäksi kalvaa vihreän ja muiden kirkkaiden värien puute. Sitä voi lievittää mm. talvipuutarhassa, puutarhamyymälöissä tai paremman puutteessa katselemalla valokuva-albumia.
Tämä orkidea nautti auringosta palmun rungolla Thaimaassa.
Tästä kuvasta tuli mieleen, että rautayrtti (Verbena x) on hieno kukkija. Löysin kasvin vasta pari vuotta sitten, ja siitä tuli heti lemppari. Auringossa se kukoistaa varmasti kuin keskivertomorsian häissään ja kukoistaa niin pitkälle syksyyn, kuin valoa suinkin riittää.
Verbenat kylvetään jo helmikuussa, joten se on suht' vaativa kasvatettava. Helpommalla pääsee, kun ostaa taimet kauppiaalta, luulen.
Hellettä kyllä oli, yes indeed! Siitä on muistojen lisäksi ihan mitattua todistetta.
Päivä oli 12. heinäkuuta 2010. Jos jossain on ajatuksia lukeva aikakone, tulkoon ja vieköön mut takaisin tuohon hetkeen.
9. joulukuuta 2010
Valkoista, vitisellaista
Ihmeellisiä säitä sitä nykyään on. Lunta on enemmän kuin koskaan tähän aikaan, ja lisää tulee tätäkin kirjoittaessa, myrskytuulen kera. Toivottavasti ensi kesästäkin tulee sitten vastaavasti yhtä lämmin kuin viime kesästä, jos jotain toivoa voisi.
Puhdas valkoinen maisema on kyllä kieltämättä hieno, etenkin auringonpaisteessa. Toissapäivänä aurinko välähti taivaanrannassa hetken ja sai taivaan raikkaan siniseksi. Koivut hohtivat valkoisina.
Lunta on lähimmän virallisen mittauspisteen mukaan 42 senttiä. Sitä joutuu tontilla kasaamaan melkoisiksi keoiksi, että mahtuu. Puiden ja pensaiden oksat jaksanevat kantaa oman osansa.
Puhdas valkoinen maisema on kyllä kieltämättä hieno, etenkin auringonpaisteessa. Toissapäivänä aurinko välähti taivaanrannassa hetken ja sai taivaan raikkaan siniseksi. Koivut hohtivat valkoisina.
Lunta on lähimmän virallisen mittauspisteen mukaan 42 senttiä. Sitä joutuu tontilla kasaamaan melkoisiksi keoiksi, että mahtuu. Puiden ja pensaiden oksat jaksanevat kantaa oman osansa.
Jännästi tuo lumi tuossa muodostelmassa pysyykin. Sen sijaan syyskuun puolivälistä asti kukassa nököttänyt (perhos)orkidea on vihdoin tiputtanut kukintonsa. Epäilin kasvin jo hetken olevan muovia, mutta onneksi ei.
Annetaan sen nyt rauhassa lakastua ja vetää henkeä. Siirrän sen sitten kellariin viileämpään, katsotaan, mitä sellainen käsittely orkidealle tekee. Hyasinttihankintoja odotellessa voi ihastella syyskaktuksen kukintaa.
Kukinnan päätyttyä syys-(tai joulu)kaktus pääsee orkidean seuraksi kellariin. Ohjeen mukaan lepokautta kestää pari kuukautta. Helmikuun alussa alkaakin talven selkä olla taittunut. Onneksi.
7. joulukuuta 2010
Pieniä vikkeliä vieraita
Ai ettei pihalla muka tapahdu talvella mitään? Kasvit saattavat jurottaa, mutta pieneläimistöllä riittää vipinää. Muutama päivä sitten, iltapäivän hämärtyessä iltaan, ikkunan alla touhuili reipas metsähiiri.
Ruskea yltä, vaalea alta, ja perässä pitkä ohut häntä. Siinä se vipelsi edestakaisin, söi lintulaudan juurelta röpötyksiä ja kiipesi vasemmalla näkyvän jasmikepensaan oksankärkeen ja takaisin.
Toinen maatason vierailija on ilmeisesti päästäinen tai pieni myyrä (oikeammin kontiainen), joka liikkuu pääosin lumen alla onkaloissa.
Wikipedia tietää kertoa, että "aikuisten päästäisten eli "nokkahiirten" aivot painavat lajista riippuen keskimäärin kymmenesosan ruumiinpainosta. Useimpien nisäkkäiden keskuudessa tällainen suhde on harvinainen." Eli ei mikään aivoton onkaloitsija ole se.
Nämä jäljet kuulunevat oravalle, joka ei vieläkään ole löytänyt pähkinäautomaattiaan. En ole tosin nähnyt koko oravaa (yhtään oravaa) muutamaan viikkoon, missä lie talveansa viettää/ viettävät.
Tänä aamuna omenapuuhun lennähti närhi. Lintulaudalle se ei mennyt, katseli vaan ympärilleen jonkin aikaa ja sitten pyrähti pois. Voisin kyllä yrittää keksiä sille jotain omaa talvipurtavaa, sen verran kivan näköinen vieras se on.
Ruskea yltä, vaalea alta, ja perässä pitkä ohut häntä. Siinä se vipelsi edestakaisin, söi lintulaudan juurelta röpötyksiä ja kiipesi vasemmalla näkyvän jasmikepensaan oksankärkeen ja takaisin.
Toinen maatason vierailija on ilmeisesti päästäinen tai pieni myyrä (oikeammin kontiainen), joka liikkuu pääosin lumen alla onkaloissa.
Wikipedia tietää kertoa, että "aikuisten päästäisten eli "nokkahiirten" aivot painavat lajista riippuen keskimäärin kymmenesosan ruumiinpainosta. Useimpien nisäkkäiden keskuudessa tällainen suhde on harvinainen." Eli ei mikään aivoton onkaloitsija ole se.
Nämä jäljet kuulunevat oravalle, joka ei vieläkään ole löytänyt pähkinäautomaattiaan. En ole tosin nähnyt koko oravaa (yhtään oravaa) muutamaan viikkoon, missä lie talveansa viettää/ viettävät.
Kuva Lasse. J. Laine, kirjasta Suomalainen lintuopas.
3. joulukuuta 2010
Omapäiset hyasintit
No eihän se mene niin kuin Strömsössä. Että ostetaan söpöjä pikkuisia hyasintin alkuja ja istutetaan ne nätisti koriin vankistumaan, ja odotetaan niiden kasvavan samanmittaisiksi, suoriksi, runsaiksi lajinsa edustajiksi.
Ne päättävät valita ihan oman tyylin.
Yksi kasvaa suoraksi ja korkeaksi. Toinen hakee vauhtia vasemmalta ja kolmas haluaa olla lyhyt.
Onneksi ne kaikki sentään tuoksuvat ja ovat luvatun vaaleanpunaisia, vaikka värillä ei niin väliä olekaan.
Ne päättävät valita ihan oman tyylin.
Yksi kasvaa suoraksi ja korkeaksi. Toinen hakee vauhtia vasemmalta ja kolmas haluaa olla lyhyt.
Onneksi ne kaikki sentään tuoksuvat ja ovat luvatun vaaleanpunaisia, vaikka värillä ei niin väliä olekaan.
2. joulukuuta 2010
Ruoalla saa vieraita
Kun puutarhassa ei tapahdu mitään kasvien puolesta, on ilo seurata lintujen puuhia. Lintulaudalla käy paljon tali- ja sinitiaisia, sen sijaan kookoskranssissa en ole nähnyt vielä ketään eikä orava ole bongannut pähkinäautomaattiaan. Ehkä näitä uusia objekteja tarkkaillaan vielä hetki, ennen kuin uskalletaan lähestyä?
Lintulaudan vieressä, terassin alla, asustaa mustarastas. Niistä osa muuttaa, pienempi osa jää Suomeen talveksi. Sille kelpaavat muiden talvilintujen tapaan auringonkukansiemenet, murskattu maapähkinä ja rasva, mutta lintulaudalla en keltanokkaa ole nähnyt ruokailemassa. Ehkä se saa osansa laudalta tippuvista aineksista? Laitoin mustarastaalle kuitenkin oman herkkupalan syreeninoksaan.
Viritelmä on ihan omaa designia, saa nähdä, kauanko omena tuossa bambutikun ja oksien välissä roikkuu. Noh, onneksi lintu löytää ompun maastakin.
Lintulaudan vieressä, terassin alla, asustaa mustarastas. Niistä osa muuttaa, pienempi osa jää Suomeen talveksi. Sille kelpaavat muiden talvilintujen tapaan auringonkukansiemenet, murskattu maapähkinä ja rasva, mutta lintulaudalla en keltanokkaa ole nähnyt ruokailemassa. Ehkä se saa osansa laudalta tippuvista aineksista? Laitoin mustarastaalle kuitenkin oman herkkupalan syreeninoksaan.
Viritelmä on ihan omaa designia, saa nähdä, kauanko omena tuossa bambutikun ja oksien välissä roikkuu. Noh, onneksi lintu löytää ompun maastakin.
1. joulukuuta 2010
Lämmintä ja pehmeää
Sitä on varmasti luvassa joulupaketin muodossa monille, lämmintä ja pehmeää. Luonnostakin sellaista löytää, tosin tähän aikaan vuodesta lähinnä vain karhunpesästä.
Viime kesänä havahduin siihen, että muutama vuosi sitten aseteltujen liuskekivien väliin on kasvanut muhkeaa sammalta.
Se on aivan täydellistä sauma-ainetta ja sopii kiven rinnalle hienosti. Luonto osaa paikata sen, mikä ihmiseltä jää huolittelematta. Kaikki eivät sammaleesta pidä esimerkiksi nurmikolla, mutta minusta se saa kasvaa siellä, missä viihtyy. Ja nurmikko, se on vaikea hoidettava. Jos siinä viihtyy sammal ruohon sijaan, niin olosuhteet ovat nurmikon kannalta hiukan väärät. Sitten tarvitaankin jatkuvasti ihmiskättä asioita korjailemassa.
Mutta mikä sammal tämä on, sitä en vielä tiedä. Sammallajeja on Suomessa satoja, kyllä tällekin nimi vielä löytyy. Mutta oikein ihanaa on se, että Suomessa toimii Sammalseura-yhdistys.
Lisää pehmoista löytyy neitoperhosen siivistä.
Neitoperhonen (Inachis io) on Suomessa leviämässä oleva laji. Yleisimmin sitä tavataan etelärannikolla ja Kaakkois-Suomessa.
Perhosen pehmeys on karusti vain suomupeitettä. "Siipiä päällystää suomupeite, joka aiheuttaa siipien värikkyyden. Se kuluu helposti pois: jos siipiä koskettaa, jäävät suomut jauhemaisina sormiin", toteaa Euroopan hyönteisopas.
Neitoperhonen on työssään valkoalpin kukinnolla viime elokuun alussa. Toivottavasti he molemmat näyttäytyvät ensi kesänäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)