Pionin viehko aromi

Pihan komeimmat kukkijat ovat nyt loistossaan. Harmi, ettei pionien tuoksua saa minkään nappulan taakse tähän tekstin yhteyteen, sanoilla sitä on vaikea kuvata.

Tai no, jos kuitenkin yrittäisi. "Ruusuinen, kielohtava". Äh, ei onnistu, pionia on vain tuoksuteltava aina ohi kulkiessa ja yritettävä painaa aromi-ihanuus mieleen.

Pioni on mainio tapaus siinäkin suhteessa, että sen kahden kämmenen kokoinen kukka on pakattu pienehköön, tosi tiukkaan nuppuun.

Tämän kokoinen nuppu oli 9 päivää sitten. Ja vielä neljä päivää sitten nuppu oli enemmän supussa kuin auki.

Hyvä, että tähän väliin osui sateisia päiviä, niin kukinnan kehittyminen hieman hidastui. Arkikiireiltä siitä ei olisi ehtinyt kunnolla nauttimaan. Seuraavana päivänä kukka oli jo selvästi enemmän auennut.

Auenneita kukkia on kolmesta kasvissa tällä hetkellä kuusi. Jotkut sivunuput ovat myöhemmin vielä auenneet, mutteivät kaikki. Olen napsaissut lakastuneet pääkukat heti pois, jotta kasvin voimat eivät menisi siemenkodan kypsyttelyyn, vaan se yrittäisi vielä punnertaa pienemmät kukkanuput auki.

Raaskin napsaista yhden ison kukan sisälle maljakkoon. Onneksi raaskin, sillä sitä on mukava vilkuilla tätäkin naputellessa. Kohta pitää pompata ylös tuoksuttelemaan...

Muurahaiset viihtyivät ihanaa mettä pursuavissa nupuissa ja nyt myös avautuneiden kukkien sisällä. Mutta mitään haittaa niistä ei ole koskaan näyttänyt olevan.

Aika hieno yksityiskohta tuo punainen väriläikkä tuossa kukan keskustassa. Ah, toiset ne osaavat tyylikkyyden aakkoset etu- ja takaperin.

Otin perhoangervoista kokovartalokuvan, mikä ei ollutkaan ihan helppo tehtävä: tuuli heiluttelee ohuita varsia ja valkoiset kukat haihtuvat taivasta vasten.

Mittasuhteista kertoo se, että taustan tuija on noin 190-200 cm ja etualan tuoksukurjenpolvet noin 40 cm korkeita. Perhoangervot ovat noin 90-senttisiä. Ne tuovat kyllä mukavan lisän herkkien kukkiensa lisäksi sillä tavoin, että ne lisäävät liikettä. Ne heiluvat aika pienestäkin tuulesta, jolloin asetelmasta tulee elävämpi. Ihan kuin vedenpinnasta, joka väreilee tuulenvireestä.

Avasin toissa-aamuna makuuhuoneen verhon, kuten aamuisin tapana on. Kriikunan oksistossa kävi isompi väreily, kuin mitä tuuli pystyy aiheuttamaan. Herra Orava siellä pomppi järjestelmällisesti oksalta toiselle ja pysähteli välillä puuhailemaan jotain.

Siellähän se syödä ratusteli hedelmien pikkuraakileita ihan tosissaan. Ajattelin, että syököön. Kuka sitä nyt kuivia siemeniä jaksaisi alituiseen popsia. Ja enemmänhän tuo puu on kuitenkin hänen elinympäristöään kuin minun. 

Onko heinällä sirkkalehti?

Ensimmäistä kertaa heinänviljelijänä, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, pitääkö näitä taimia koulia.

Kun yleensä taimet koulitaan sirkkalehdistä kiinni pitäen, niin mistäs mä näiden kohdalla kiinni otan? Kaipa ne pitää omiin purkkeihinsa siirtää ennen isoon, varsinaiseen ruukkuun siirtämistä...? Heinä on nimeltään sulkahirssi (Pennicetum setaceum), josta pitäisi kasvaa komea tupsupäinen, tuulessa kahiseva silmänilo.

Myös koristemaissi on itänyt.

Eipä ole silläkään lehtiä, mutta tuo tyvi näyttää ehkä hieman tukevammalta, niin että siitä voisi tarvittaessa tainta siirtää. Noista turvepoteista muuten huomasin, että ne kuivattavat mullan jo yhdessä päivässä, eli kastelutarve pitää tarkastaa päivittäin.

Chileistä toinen, se ikkunan edessä pidemmän aikaa kasvanut (siskohan kasvoi pidempään kasvivalojen alla kellarissa), on venynyt pituutta ihan silmissä.

Olen parilla viimeisellä kastelukerralla antanut hänelle lannoitetta, ja siksi olohuoneessa on välillä hieman tuoksahtanut. Nooh, mitäpä sitä ei harrastuksensa takia sietäisi, hah.

Basilika, jonka kylvin suoraan kasvuruukkuunsa ikkunalaudalle 23. helmikuuta, on kasvanut hitaahkosti mutta varmanoloisesti.

Tuostahan voisi jo muutamia lehtiä napsia. Jos raaskisi. Ja tuon edellisen linkin takaa löytyvästä kuvasta muistin, että kylmäkäsittelyssä neljä viikkoa palelleet ja sen jälkeen huoneenlämmössä ihmetelleet kesäkulleron siemenet eivät ole itäneet. Ne eivät ole inahtaneetkaan, pöh.

Eilen otin pihalla tuijilta suojapeitteet pois. Elän toivossa, että niiden juuret saavat jo kosteutta, eivätkä oksat kärähdä. Onhan tuota plussakeliä saatu jo viikon ajan. (Eli se siitä puutarhurin pitkäjänteisyydestä.)

Varjoa havuille

Vihdoinkin mahtipakkaset hellittivät! Tämä yhdistelmä "muutama aste pakkasta, auringonpaiste ja valkoiset hanget" on kyllä hieno, tällaisen talvisään ottaisin mielelläni joka päivä marras-maaliskuun välisenä aikana. Ehkä jopa oppisin odottamaan talven tuloa ja nauttimaan koko vuodenajasta?

No, ainakin olen vakuuttunut, että kartiotuijat nauttivat nyt olostaan varjon alla. Aurinko porottaa nyt siihen malliin, että suojaukseen oli ryhdyttävä.

Laitoin verkon toiselta puolelta kiinni aidan säleisiin kuminauhoilla, eka kerta, katsotaan kauanko pysyvät. Toisen puolen verkon helmasta kiinnitin pyykkipojilla vahvoihin oksiin.

Rivissä on kymmenkunta, vuonna 2009 noin 1,5-metrisenä hankittua tuijaa (kartio- eli pylvästuija, Thuja occidentalis "Brabant"), jotka ovat nyt noin pari metriä korkeita. Kesällä ne ovat melko huomaamattomia, mutta näin talvella niiden vihreyttä osaa valtavasti arvostaa.

Niiden suojaa arvostavat varmasti myös linnut, jotka kohta alkavat miettiä pesimäpuuhiaan. Putsasimme viime kesänä käytössä olleen linnunpöntön uutta sesonkia varten. Sen pohjalla oli hieno, kuusi senttiä paksu kerros pehmikettä vastakuoriutuneita varten.