Siniseksi meni

Heippa ihmiset, niin se on aika tullut tervehtiä suloisen suven keskiötä ja vuoden valoisimman yön hetkeä. Aika jännä, että juhannus voi tulla syksylläkin.

Minulla puutarhainnostus on jotenkin vaisua juuri nyt, liekö se innostusta ollenkaan. Samettikukatkin kävin kaupasta ostamassa, kun en saanut siemeniä multiin. Muuta en ole sitten ostanutkaan, ihme menoa. Orvokkeja kyllä on mukavasti, niitä tuli tänäkin vuonna, mutta värit ovat lähteneet liikkumaan vahvasti kohti sinistä. Siemencocktailista ei tullut yhtään pientä keltaista, valkoista tai oranssia, vaan kaikki ovat liiloja tai sinisiä. Keltaisia täpliäkään ei ole kuin muutamilla yksilöillä.

Nuo suurempikukkaiset vaaleanpunaiset ovat emojensa emoista kerätyistä siemenistä, niissä väri on pysynyt muuttumattomana.

Tummempaa ja vaaleampaa violettia vaan joka puolella. 

Pihakivienkin raoissa.

Syreeni on ollut ihan hurjana tänä vuonna, jokaisessa oksassa on nippu kukkia. Pensas on varmaan useampia kymmeniä vuosia vanha, itse olen sitä 15 vuotta katsellut, ja ekaa kertaa tällainen kukkatulva.

Tuoksu on ollut lievästi ilmaistuna huikea. Ah. Ja sehän tässä syys-kesässä on mukava, että mikään ei kuki nopeasti, vaan syreeniäkin on jo pari viikkoa tuoksuteltu ihan kummasti. 

Niin pysyvät alppikärhön kukat paikallaan.

Niin kitkuttavat chili Explosove Emberin kukat samoissa asemissa viikosta toiseen.

Eikä ryöpsähdä ruohosipuli turhanpäiseen roihuun, vaan kukinto pysyy salaattikelpoisena koristeena päivästä toiseen.

Taivas on ollut välillä sininen, joinain iltoina punaisensininenkin. 

Joinain iltoina myös huulet ovat olleet siniset, kuten tässä pari viikkoa sitten Perämeren rannalla puolenyön aikaan. Onneksi yllä oli pilkkihaalarit, niin muu ruumis ei sinistynyt. Tämän auringonlaskun myötä toivottelen teille kaikille

leppoisaa ja kaunista juhannusta!

Herbarette 3000 DLX

Olen ollut harvakseltaan Blogistanissa, liian harvakseltaan, mutta tiedättekö miksi? Koska olen tuunannut kulkuneuvoa. Nyt pihalla seisoo kullankiiltävä yrttivaunu Herbarette 3000 DLX (niin kuin deluxe).

No kas, asiahan lähti siitä, että yrttipenkkinä toiminut turveharkkoreunuksinen systeemi oli käynyt huonoksi: maaperä kuivunut muurahaisten temmellyskentäksi, jota vain varsin korkeajalkainen ottokoira Sulo muisti enää kastella. Virtsaamalla. Joten uutta kasvualustaa kaivattiin kovasti. Ja mieshän sen keksi, kun mieskaupan (IKH) katalookia selasi. Työkalukärrystä sen saa, on korkeutta ja vähän erilaista tunnelmaa.

Tästä lähdettiin maaliskuun lopussa.

Väri oli ihan sähäkkä, mutta jos on mahdollista saada kultainen kulkupeli, niin miksi ihmeessä sellaista ei ottaisi? Pohjamaalasin näkyviin jäävät osat valkoisella ja pinnan suhuttelin spraymaalilla. Hyvin tarttui Bilteman harrastajamaali (hinta 5,90), ei tarvinnut kuin pari suht' ohutta kierrosta. Peittelin suojattavat nippelit foliolla – vinkki, jonka näin jossain interwebissä.

Mies teki vaunuun kaksi jämptin kokoista laaria.

Tyttären kanssa kehittelimme laarin kylkiin jotain sopivaa slogania. Tytär sen keksi, ja teki kirjainsapluunatkin. Minä spreijasin antrasiitinharmaalla.

Riisuimme ranskan kielen turhista etuliitteistä ja sorvasimme sanat tarkoituksiimme sopiviksi: Vert est vérité – vihreä on totuus. Ja vuosiluku mukaan.

Kärrystä saa laidat alas, kun haluaa ihailla tekstiä koko komeudessaan.

Ja laidat ylhäällä näkyy enemmän blingblingiä, nimittäin vanteet on kromatut. Bilteman vannemaalilla.

Laarien pohjalle salaojat lekasorasta ja mullat päälle.

Sitten vaan yrtit perään. Herbaretteen tuli itsekasvatettuja chilejä, timjamia, korianteria, lipstikkaa, ruohosipulia, lehtipersiljaa, krassia ja samettikukkaa. Pääsiäisen munakoristeista syntyi ihan oikeita taimia, kun siirsin oraat oikeisiin (muovisiin) potteihin.

Chileistä laitoin tällaista omenanmuotoista Narangaa...

... ja vanhaa lemppariani Hot Super Chilli F1:a.

Vanha yrttipenkki sai lapiokyydin peräkärryyn. Sen kohdalle löytyi jemma-nimisestä paikasta vielä riittävästi liuskekiviä.

Siihen minä Herbareten parkkeerasin ja siinä minä sitä ensi töikseni oven avatessani ihailen. (Ja välillä avaan ovea ihan vaan ihaillakseni.)

Ja kun spray-maalauksen vauhtiin pääsin, niin suhautin kultaa vielä amppelimuratin asujaimistoonkin.

Sopii nyt paremmin kultavaunun maisemiin. 

Piispat pyytävät kesäpaikkaa

Ringgpärr, soi ovikello. Wuh wuh, vastasivat koirat. Minä ovelle ja oven takana lauma piispoja. Heillä kuljettaja, joka nimmarin perään. Minä raapustamaan ja lähetystä ihmettelemään.

Ringgpärr, soi sisäinen kello. Sitä on istuttu jonain pyryisenä iltana läppäri sylissä ja lompakko sohvalla ja menty Eurobulbille ja tilattu läjä daalioita, selvitti sisäinen ääni. Ja siinä ne nyt ovat.

Leicesterin piispa sai seurakseen kuusi kollegaa: Häntä tulivat tehtävässä tukemaan Bishop of Auckland, B. of Canterbury, B. of Dover, B. of Llandaff, B. of Lancaster ja B. of Oxford.

Näköjään olen siinä pyryisen illan logiikassani tilannut myös uuden Leicesterin piispan, jos viime kesäinen olisi sattunut siirtymään taivaisille piispain maille. Eurobulbin mukaan nämä lajikkeet kuuluvat Bishop Dahlioihin, heille on siis oma luokituksensa. Luonnollisesti, arvotahoille.

Siihen sivuun olin ottanut vielä Catherine Deneuven, Mick's Peppermintiä, Ferncliff Illusionia ja Ace Summer Emotionsia.

Pyryisenä iltana olen varmasti arvioinut ruukkukokoelmani kuusi kertaa todellisuutta suuremmaksi. Olen pulassa, menen Ikeaan, toivon, että siellä on halpaa ja hyvää savipottia.

Ensi talvena leikkaan luottokortin kahtia ja pyydän miestä antamaan läppärin iltaisin vain erittäin perustelluissa tilanteissa ja vahtimaan vieressä, ettei tilanne ole kasvikauppa.

Kävin töiden jälkeen ulkona hanslankarivaatteissa. Kokeilin, että josko sitä hiukan jo vaikka innostuisi pihapuuhista. Olen ollut niin äreissäni ja pettynyt koko tähän kevääseen, että ei ole paljoa kiinnostanut mennä katsomaan jotain kuukausi myöhässä syntynyttä ja räntäsateessa jurottavaa krookusta horisontaaliin viimaan.

No, ihan hiukan siinä perennapenkkejä siivoillessa saattoi virittyä oikealle taajuudelle. Olihan siellä jouluruusun (hah, joulu, tänä vuonnahan se on taas) nuppuja.

Siellä ruskean lehtisotkun seassa oli myös vehreitä kurjenpolven lehtiä.

Joo, ja punaisia tulppaanin kärkiä.

Puhumattakaan kevättähtien (Chionodoxa luciale 'Viole Beauty') kuusisakaraisista.

No menin minä katsomaan niitä krookuksiakin, nättejähän he ovat, vaikkeivät päässeet jääkatosta läpi minun mielestäni oikeaan aikaan.

Ja hiukan enemmän innostuin ruohosipulin kohdalla. Kohta saa makua salaattiin ilman lähikauppaa.

En minä kuitenkaan niin hirveästi vielä intoutunut, että olisin täysin vakuuttunut ja heittänyt Peltosia pihan perälle.

Ringgpärr, soi vielä vienosti varoituskello. Niin on ollut oudot kelit tähänkin asti, että miksei vielä valkoista peittoa kaiken ylle. Ja piispoja kotiin pahvilaatikossa postittamaan.

Muotoseikkoja mäntymetsästä

Lomailussa parasta on mahdollisuus nopeisiin liikkeisiin, varsinkin, kun liikkeen voi suorittaa kumipyöritse. Niinpä saan taas herätä Pohjois-Pohjanmaalla ja nauttia aamukahvit auringon lämmittämän mäntymetsän tuoksussa.

Pelkistettyä kauneutta, ei mitään liikaa, muttei liian vähääkään. Ja joskus muodon säännöllinen rytmi rikkoutuu, kun joku rohkea toisinajattelija tekee kiinnostavan irtioton.

Merenrannalta löytyy hypnotisoivaa katseltavaa, nimittäin se meri, tässä tapauksessa Perämeri. Kokonaisuus on vähintään yhtä eksoottinen kuin Välimeren ympäristö, kun oikein silmin katselee. Linnut, kasvit, kaikki pohjoinen minimalismi. 

Etualan jämäkkä sinivihreä heinä on juolavehnän sukulainen rantavehnä. Kasvi on merkittävä osa rantadyynien syntymekanismia ja tarjoaa ruokaa siemeniä syöville linnuille. Ei siis mikä-tahansa-heinä se.

Kotiin jäivät elämänsä kukkeudesta nauttimaan kaikki mahdolliset juolavehnät ja vuohenputket, joiden kasvua kukaan ei nyt yritäkään hillitä. Vaikka onhan tämä mustaherukan seassa herkistelevä, päivänvarjomainen vuohenputken kukinto aika nätti.

Palleroiset marjatkin ovat hiljalleen kypsymässä – jos eivät jää vuohenputkikasvustojen varjoon.

Myös ötököillä on loma, kun kukaan ei hätistele mäntysuopasuihkulla. Tällainen iloittelu oli meneillään  jaloritarinkannuksen varressa, kun satuin viikonloppuna kurkkaamaan. Nyt kasvista ei taida olla enää paljoakaan jäljellä, kun nämä pyöreänpuikeat munat (?) ovat kasvattaneet hampaat ja siirtyneet ateriointivaiheeseen. (Täytyy sanoa, että näiden tuhohyönteisten nimiä ja olomuotoja ei niin huvita selvittää... ihassama.)

Äitienpäivän hujakoilla hankittu hörsyävä hortensia näytti vielä olevan hyvässä hapessa. Sen vaaleanpunaiset terälehdet alkavat hissuksiin muuntua vihreiksi, jännän näköistä. Mitähän tälle alkuperäisruukussaan kasvavalle kasville pitäisi tehdä ennen talven tuloa? Voiko istuttaa maahan, kestääkö suomalaista talvea?

Nyt ei onneksi tarvitse talvea tämän enempää pohtia, kun kesä on keskisimmillään. Nautiskellaan vaan elosta ja olosta ja yrttimaan antimista. Tajusin tämän harrastuksen mahtavuuden, kun väkersin salaattia ennen mökille lähtöä. Uusia perunoita, savulohta, tuoreita herneitä ja muita kasviksia, ja päälle sitruunanmakuista oliiviöljyä, jonne mörssäytyi käteen osuneita herbsejä.

Ruohosipulia, basilikaa, timjamia ja kesän ensimmäinen chilin palko. Kyllä. Tällä kuittautui kaikki tämän harrastuksen aiheuttama työläys. Melkein itsestäänhän nämä kasvavat, muistelee hän reippaan 500 kilometrin päästä puutarhastaan.

Kuristaako kuitupotti?

Mikäköhän on oikea nimi kuituiselle pikkupotille, johon esimerkiksi taimistoilla istutetaan pikkupistokkaita?

No eniveis, sellaisiin istutetaan muun muassa pelargonien taimia, enkä ole ihan vakuuttunut siitä, että se materiaali maatuu, niin kuin pitäisi. Nimittäin kellarissa talvehtineista pelargoneista useimmiten ovat nuukahtaneet ne, jotka on pikkutaimina istutettu tällaiseen kuitupottiin.

Kuten kävi tänäkin vuonna. Isohkossa ruukussa hibernoi kolme viime kesänä ostettua pelargonia, joista yksikään ei selvinnyt kunnialla uuteen kevääseen. Heidän juuristonsa näytti tältä:

Tuo vaalea osa on sitä kuitumateriaalia, ja kun sitä vetää, se on ihan vahvaa vielä vuoden mullassa hautumisenkin jälkeen.

Juuret kyllä ovat tulleet tuosta kankaasta läpi, mutta ehkä se kuitenkin haittaa jotenkin? Ainakin tällainen mutu-tuntuma tästä tulee, mutta toki asiaan voi vaikuttaa muutkin tekijät. Jos kuitenkin valita voisin, valitsisin kaupassa ne taimet, joiden juuristossa ei majaile turhia kuristekankaita.

Näillä mökinihmekukan (Mirabilis jalapa) taimilla ei ole yllätyksiä jalkopäässään, sillä he ovat itsekasvatettuja. Siemenet rahtasin syksyllä 2010 Kreetalta, ja taimen varsi peilaa hyvin kukinnon väriä. Kirsikanvärinen kukka tarvitsee tummanpunaisen rungon...

ja vaaleanpunakukkaiselle riittää vaalea varsi.

Keltakukkaiseksi muuntunut moniväriversio ('Broken Colours') kasvaa niin ikään vaaleista rungoista.

Juurakot ovat talvehtineet näissä viime vuotisissa isoissa ruukuissaan ja aloittaneet kasvun muutama viikko sitten, kun aloin kastella niitä reilummin. Olen kanniskellut ruukkuja päiväksi ulos ja illaksi sisään. (Mitä yhdestä selästä.)

Ruukuissa kasvaa myös uusia tuttavuuksia, kuten silkkiunikkoa. Niitä yritin viimekin vuonna saada menestymään suorakylvöllä, mutta kaadoin kaikki mikrotaimet heti lanaan liian isolla vesisuihkulla, joten totesin, että ne eivät ole mulle sopivia kasveja :)

Yritän kuitenkin uudestaan, ja nyt ihan pikkiriikkisellä sumutinpullolla.

Onnistumisen hetki koettiin taimihuoneen suunnalla eilen, kun viherkasvustossa pilkahti jotain sinistä. Riippalobeliahan se siellä oli avannut ensimmäisen kukkansa, noin kaksi kuukautta kylvämisen jälkeen.

Tuo on kyllä niin perusperuskesäkukka, mutta itsetehtynä kamalan arvokas, heh.

Lehdet ovat tainneet ottaa hiukan siipeensä muutaman plussa-asteen Taimela-öistä ja auringonporotteisista Taimela-päivistä, kun ovat osittain punertuneet. Mutta hengissä ovat, ja toivon mukaan pääsevät parin viikon sisällä kokonaan ulos, parempiin multiin ja ilmaviin maisemiin.

Mutta kuka riivattu on rouskinut tsinnian lehtiä? Melkein jokaisessa taimessa on hampaanjälkiä.

Ei näy ketään lehden alla eikä lähistöllä. Täytynee asentaa webbikamera kopperon sisään ja vahtia yöllä silmä tiukkana, että kenen on syy. (Mitä yksistä yöunista.)

Oikeassa ulkosassa tapahtuu nyt kovaa vauhtia. Yrttipenkissä olisi jo valmista syötävää, ruohosipulia.

Täytyy raaskia napsaista pienet maistiaiset aamulla ruisleivän päälle. (Joko voi mennä nukkumaan?)

Samoin oreganosta olisi jo saatavilla koe-erää. Uskaltaisikohan tuon oravan jemmaaman tammenterhon syödä, muistaakohan Qurre aarrettaan?

Yrttipenkissä nököttää myös viime vuotisen koristemaissin tynkä. Eikö ole hieno tuo juuristo? Ihan kuin mangrovemetsästä... eikä muuten lähde repimällä irti, täytyy hakea tehtävään joku apuväline.

Pihalla riittää kyllä silmäniloa nyt ihan koko rahan edestä. Silmua, nuppua, vaaleata vihreää. Ah!

Wanhat omenapuutkin innostuvat keväästä aivan kuin nuoruutensa parhaina päivinä. Ei haittaa heitä harmaantuminen!

Vasta juhannuksen jälkeen kukkiva pihajasmike ei malta enää olla ruskea risukko, vaan pukeutuu nukkaiseen vihreään.

Muuta väriä pihaan tuovat tällä hetkellä siniset skillat ja sinivuokot, keltaiset narsissit (ja kyllä, voikukat), vaaleanpunertavat jouluruusut ja kevättähdet sekä punaiset varhaiset tulppaanit.

Tuota katsellessaan muistaa, millainen värinälkä vaivasi koko talven. Tuskainen.

Ja tätä katsellessaan muistaa, miltä maistuvat kesän ensimmäiset auringossa kypsyneet mustaherukat suoraan pensaasta poimittuna. Taivaallisilta.

Nuo untuvaispintaiset marjan alut ovat kyllä herttaisia. Täytyykin tästä lähteä pihakierrokselle katsomaan, että ovatko he mahdollisesti jo hiukan kasvaneet.

Hyvää puutarhaviikkoa kaikille!