Nyt tuli niin hämyinen otsikko, että voisi luulla puutarhailijan maistelleen pihallaan kaikenlaista ei-suositeltavaa sientä ja siementä. Mutta ei, ihan asian päällä tässä ollaan.
Tänään oli kuulkaa aika vinkeä päivä: aurinkoinen ja lämmin kesälauantai joo, mutta myös jotenkin erikoinen. Erikoista ei ollut se, että aloin maalata oravan pähkinäkioskia (kerron siitä seuraavassa postauksessa), vaan se, että suojapaperille laskeutui ampiainen, joka oli saanut vaaksiaisen saaliikseen. Hain nopsasti sisältä kameran, ja sillä välin vaaksiainen oli päässyt eroon sekä jaloistaan että siivistään.
Ampiainen teki noin minuutin verran töitä, että sai vaaksiaisen vartalon tukevaan otteeseen ja itsensä lentovauhtiin painavan kantamuksensa kanssa.
Tuo yläviistoon osoittava pätkä on siis vaaksiaisen torso. Täytyy sanoa, että en ole koskaan aikaisemmin nähnyt moista touhua ja että ampiaisen työ oli raakuudestaan huolimatta ihailtavan systemaattista. Mutta saisivat ampparit harjoittaa peto-ominaisuuksiaan jossain muualla kuin mun rauhaisassa askartelupaikassa...
... johon hetkeä myöhemmin pätkähti iso toukka. Koira haukkui sen ihan sykkyrään, joten nostin toukan aidan toiselle puolelle.
Etsin netistä tiedon, että kyseessä on lehmuskiitäjän (Mimas tiliae) toukka. Enpä ehtinyt takaisin ulos, kun alkoi uusi haukkukonsertto. Metrin päässä tämän pätkähtämispaikassa oli toinen samanlainen toukka. Siellä ne olivat koivun lehvästössä asustelleet tähän asti ja nyt oli aika lähteä koteloitumaan maahan. Pari viikkoa olivat ilmeisesti myöhässä normaaliaikataulusta, kylmä kesä lienee viivästyttänyt tavanomaista perhosrytmiä.
Olen kovin iloinen, ettei kumpikaan tipahtanut maalipurkkiin eikä varsinkaan mun tukkaan. Jäks.
No pian tämän jälkeen aidan taakse, askartelukeskuksen eteen, parkkeerasi kaksi uskonasioissa jalkautunutta rouvaa. Tarkastin nopeasti kengänreunat, niissä ei ollut merkkejä liiskaantuneista toukista. Heidän kanssaan sitten ystävällisesti turinoimaan luonnon kauneudesta ja ihmisen väkivaltaisuudesta. Ihmisen pahat ajatukset tulevat sisältäpäin, toinen rouvista arvioi. Ajattelin, että huono tuota on epätodeksi väittää, sieltä ne taitavat jostain sisuksista kummuta ihan kaikki ajatukset. Ulkoa en usko ajatusten kenenkään mieleen tulevan, se olisi ulkoavaruus-osastoa.
Rouvia kuunnellessa bongasin koivunrungosta hämiksen. Se ei ottanut kantaa keskusteluun puoleen tai toiseen, se otti aurinkoa.
Rouvat jatkoivat matkaansa. Ylhäältä pätkähtävien toukkien, vaaksiaiskuoleman ja muiden taivasasioiden jälkeen päätin jättää askartelupisteen ja lähteä etsimään jotain kasveihin liittyvää tolkullista tekemistä. Sitä löytyi kylppärikasvien huollon muodossa.
Kaksi pesäraunioista (Asplenium nidus) on kasvanut kylppärin lasitiili-ikkunalla muutaman vuoden, ne ovat viettäneet kesät ulkosalla. Otin saniaiset ulos ruukuistaan, pesin niiden pesät eli ruukut (heheh) ja leikkasin pois liian isot tai rumat lehdet.
Melkein kaikki jäljelle jääneet lehdet ovat kasvaneet tänä kesänä, ovat mukavan raikkaanvihreitä. Tuon kokoisena kasvit myös mahtuvat paremmin sisälle.
Pesäraunioinen tarvitsee tasaista kosteutta, muttei märkyyttä, ja paikan jostain muualta kuin eteläikkunalta. Paahteesta se ei siis pidä. Nämä mun yksilöt ovat kyllä kärsineet kuivuudesta, koska kylppärissä pohottaa kuivausrumpu, sekä kuumuudesta, kun kylppäriin tulee saunan lämpöä. Mutta ne ovat sopeutuneet moiseen Saharaan melko hyvin.
Toinen kylppärikasviprojekti oli pullojukan ruukuttaminen isompaan yksiöön. Ihan hyvä, että tein sen, sillä kasvilla oli ruukussa pelkät juuret, ei multaa laisinkaan.
Ihmeesti se on kuitenkin pysynyt hengissä, ja jopa kasvanut...! Liikakastelu ei tuossa aavikko-kylppärissä ole kyllä ollut vaarana, ehkä siinä on ollut kohtuullisen viihtymisen syy.
Puuhastelujen jälkeen, ennen grillin tuoksuihin uppoamista muistin esitellä miehelle
eilen saamani lahjan, sen kukkaruukun multaan puoliksi upotetun raa'an kuusenkävyn. Juu ei. Ruukussa oli kävyn sijaan pelkkä kävyn painauma.
Mahtavaa huumorintajua luontokappaleilla :)
Se, joka lahjan antoi, tuli ilmeisesti katumapäälle. Että ei hyvänen aika, en kai mä sitä parasta käpyä sille eukolle antanut. Ei se sen arvoa kuitenkaan ymmärrä, omituinen höpöttäjä.
Tai ehkä lahjan vei joku kateellinen. Että voi hitto, miksi eukko sai priimakävyn, vaikka mä oon aina toivonut just semmoista. Käyn pöllimässä puikulan, ei se sen poistumista kuitenkaan edes huomaa.
Kuka kävyn ikinä veikään, tarvitsee sitä tosiaan enemmän kuin minä. Ja tällä hetkellä toivon, että huomisesta tulisi oikein supertylsä sunnuntai.
