29. marraskuuta 2010

Silmänilot lautaselle

Pakkasta, tuulta ja pimeää. Sitä nyt sitten riittää seuraavat kolme kuukautta, ainakin. Maaliskuussa voi jo helpottaa, kun vanhan sanonnan mukaan "maaliskuu maata näyttää". Toivottavasti edes vilauttaisi.

Jos nyt olisi kesänkuuma iltapäivä, maistuisi kukikas salaatti.


Siniset kukat ovat kurkkuyrtin (Borago officinalis) kukintoja, liilat siivut kanelibasilikaa. Kurkkuyrttiä ei saa kuitenkaan nauttia liikaa, sillä sen lehdet ja kukat "sisältävät maksamyrkyllisiä ja syöpävaarallisia pyrrolitsidiinialkaloideja, jotka aiheuttavat koe-eläimille myös perimävaurioita", kerrotaan Tiede-lehdessä. Mutta vähän pitää maistella, jos ei muuten, niin siksi, että saa jännitystä elämään.

Niiden lisäksi laittaisin lautaselle köynnöskrassia (Tropaleum majus). Tuon kukan alla roikkuvan pörriäisen jättäisin syömättä ja ottaisin proteiinit grillistä.


Keltaisen krassin kylkeen lautaselle sopisi oranssi hengenheimolainen ja pari vihreätä lehteä, kunhan varmistuisi, ettei lehden alla majailisi mustia öttinkäisiä, joita sinne helposti kuivassa kasvupaikassa ilmaantuu. Tai oikeastaan en tiedä, tulisiko niitä kosteammassa paikassa kasvaviin krasseihin, kun kasvatan krasseja aina vain tässä samassa kohtaa.


Krassien kasvupaikan tulisikin alan kirjallisuuden mukaan olla "tuore" eli mukavan kostea. Olen joutunutkin näitä paahteessa kasvavia yksilöitä kastelemaan päivittäin.

Myös kanariankrassia olen kokeillut muutamana kesänä, mutta se tuntuu kukkivan selvästi myöhempään, kuin köynnös- tai matalammat pensaskrassit. Kukinta tuntuu jäävän puolitiehen syksyn jo saapuessa. Ja se harmittaa mua ehkä enemmän kuin kasvia itseään.

Krassien siemeniä on helppo kerätä syksyllä talteen. Niitä kannattaa liottaa yön yli ennen kylvämistä, niin itäminen nopeutuu. Värit ja versiot menevät iloisesti kylväjältä sekaisin, mutta se ei haittaa. Syvää väriä ja kasvun iloa on odotettavissa kuitenkin.

26. marraskuuta 2010

Kookoskranssi tipusille

Niin on mennyt arktiseksi keli, että linnuille täytyi tehdä kookoskranssi. Tosipaikoista selviytymiseen tarvitaan rasvaa.


Kookoskranssiin tarvitaan paketillinen (500 g) kookosrasvaa. Se sulatetaan kasarissa tai kattilassa miedolla lämmöllä nestemäiseksi ja siirretään ulos jähmettymään "sohjoksi". Siihen meni tämänpäiväisissä olosuhteissa (-7°C, kova tuuli) hieman yli puoli tuntia. Jos kookosrasva ehtii jämähtää ihan kovaksi, niin se täytyy sulattaa uudestaan. Jäätynyt rasva kyllä sulaa nopeasti lämminvesihauteessa, mutta se sulaa todella nopeasti ihan nesteeksi. Homma saattaa kyllä mennä kamalaksi puljaamiseksi, joten helpompi on aloittaa alusta.

Sohjoon lisätään pähkinöitä ja siemeniä. Kaivelin kaapeista vanhentuvia tarpeistoja niin, että lisäsin noin 1 dl mantelirouhetta, saman verran paloiksi kuutioitua kuivattua aprikoosia ja pari desiä kuorettomia, murskattuja maapähkinöitä.


Kranssiin voi laittaa myös esim. pelkkiä auringonkukansiemeniä, kuorellisia tai kuorettomia. Jos haluaa,  niiden lisäksi voi ripotella vaikka hieman maapähkinöitä, kuorilla tai ilman, mielellään murskattuja. Tarkkoja määriä en ole koskaan laskenut, pääasia on, että sohjoon jää tarpeeksi paljasta rasvaa, jotta kranssi pysyy kasassa.


Sohjo laapitaan pyöreään kakkuvuokaan, painellaan ja taputellaan suht' sileäksi ja kiinteäksi. Massan tulee olla napakasti kauttaaltaan "ympyränä".


Sitten vaan kakkuvuoka takaisin ulos jähmettymään noin puoleksi tunniksi. Ota vuoka sisään ja lämmitä kakkuvuokaa pari sekuntia (huom!) lämpimässä vesihauteessa ja kumoa kranssi lautaselle.

Ripustusnauhaksi lienee paras joku hieman leveämpi nauha, esim. silkkinauha, jota voi sitten siirrellä kranssin ympärillä sitä mukaa, kun kranssi hupenee. Usein linnut syövät sitä juuri yläosasta, joten pieni pyörittely silloin tällöin voi olla paikallaan.


Tässä näkyykin vähän tällaista rakennevikaa, kun en painellut massaa tarpeeksi tiiviiksi. Lisäksi kakkusesta tuli hiukan kalpea, kun siemenet ovat kuorittuja versioita.

Viime vuonna väriä oli enemmän, kuivatuista hedelmistä ja auringonkukansiemenistä.


Ripustan kranssin omenapuuhun, jossa sitä käyvät nokkimassa kaikenlaiset linnut. Myös isot linnut, kuten harakat, yrittävät saada osansa, mutta eivät oikein pysy kiikkerällä renkaalla.

Kranssia on vielä huhtikuussa yleensä jäljellä pieni ripaus. Kun lämpötila menee yli 10:n asteen ja/tai kun aurinko alkaa kunnolla lämmittää, niin eräänä päivänä kranssinjämä vain sulaa narustaan pois. Maasta sen saa kuitenkin hyvin kiikutettua roskiin, ettei keko ala houkutella hiiriä.

Ja Birdlife muistuttaa, että jos murskaat maapähkinöitä itse, seulo pois syntynyt jauho, sillä sitä ei saisi linnuille syöttää: jauho vettyy helposti ja vettynyt ruoka on huonoa ravintoa linnuille. Eli vellillä ei pärjää.

Nyt siis vain Bon Appetit, pikkulinnut!

24. marraskuuta 2010

Anna mulle akileija

Ulkona pyryttää aivan mahdottomasti, on myräköinyt koko päivän. Tuntuu masentavalta, että umpitalvi tuli jo nyt, marraskuussa. Olen vannonut jo pitkään, että kun aika on täysi, alan viettää talviani ihan jossain muualla.

Pihalla piipahtaessani tuli mieleen Katri-Helenan laulu "Anna mulle tähtitaivas". En kuulu K-H:n erityisiin faneihin, mutta en myöskään välittömästi vaihda kanavaa, jos häntä kuulen. Joka tapauksessa tämä talven aiheuttama maanpeitto-operaatio toi ajatuksen, että näkisipä edes jotain kasvavaa, vihreää, kukkivaa. Edes akileijan.


Akileijan kauneus jää usein muiden, riehakkaampien kukkijoiden varjoon. Kuitenkin tämä pihalla jo ennen meitä viihtynyt lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) nousee keväällä varmasti kuin verottajan koura pienen ihmisen taskulle. No, positiivisemmassa hengessä tietysti.

Suomessa lehtoakileijaa on kasvatettu jo 1600-luvun puolivälissä. Maan ainoa lääkäri, Elias Tillandz (1630-1693), viljeli akileijoja Turun akatemian puutarhassa lääketieteen tarkoituksiin. Uskon kyllä vakaasti, että hän on saanut puuhasta myös puutarhailun tuottamaa iloa. Tillandz julkaisi maan ensimmäisen kasviopin kirjan, Catalogus Plantarumin, vuonna 1673.

Elias, my kind of man!

Takaisin 2010-luvulle. Nämä perennapenkeissäni majailevat akileijayksiköt ovat noin 60-senttisiä, sekin saattaa jättää ne isommiksi kasvavien kasvien varjoon. Olen istuttanut niitä kahteen paikkaan ja yrittänyt saada niille tarpeeksi näkyvyyttä, mutta kuitenkin niin, että kukinnan jälkeen röpsääntyvä kasvi piiloutuisi muun vihreän joukkoon.


Akileijoja täytyy katsella kyykyssä tai kontallaan, siten niiden kukintojen hienovarainen estetiikka avautuu parhaiten. Voisin kulkea koko päivän kontaten ja kyykkyhypellen, jos vain saisin akileijoja katsella tuon puuduttavan lumen sijaan, snif.

Täytyy muistaa tämä ensi kesäkuussa ja osoittaa respektiä näille maan hiljaisille.

Ja keväällä akileijoja voisi kasvattaa lisää siemenistä. Väriyhdistelmiä kun varsinkin jaloakileijoista löytyy pilvin pimein. Kesänkuohkein cumulus-pilvin, tietysti.

23. marraskuuta 2010

Oravan pähkinäkioski

Viime viikolla kurkkasin keittiön ikkunasta lintulaudalle ja tummanpuhuva orava katsoi lintulaudan juurella takaisin. Istui eturaajat rinnan edessä kuin nyrkkeilijä, ja tuijotti suoraan silmiin. Tulkitsin asian niin, että "Hei täti. Näytät tuputtavan safkaa stirbuille, mutta mulle et biffaa mitään. Mikä ongelma?"

Sunnuntaina kävin hankkimassa hänelle pähkinäkioskin.


Tämän automaatin idea on se, että orava kurottelee pähkinät tuolta yläosasta. Kannessa on saranat, joten kun pähkinätaso vajoaa, luukku antaa myöden oravalle. Linnut eivät kuitenkaan pääse syömään oravapolon eväitä.

Kurrea ei ole vielä kuulunut. Ehkä hän on ottanut nokkiinsa tästä pitkään jatkuneesta sorsimisesta ja boikotoi pihaamme. Sen sijaan talitintit ovat olleet erittäin kiinnostuneita pähkinöistä pleksin takana.

Brittiläinen (tietysti!) ruokinta-automaatti maksoi 8,95 euroa Bauhausissa. Ilokseni näin muidenkin niitä ostavan.

21. marraskuuta 2010

Pinkkiä pikkujoulua

Pikkujoulukausi on alkanut, lukee lehdessä. Ja kun se lukee lehdessä, se on faktaa. Siitä sain hyvän syyn hakea kaupasta kolme hyasinttia. Vain kolme, koska on pikkujoulu.


Ihan nuppuisiahan ne vielä ovat ja pieniä, mutta sekin sopii pikkujouluun. Laitoin nämä vaaleanpunaisiksi luvatut hyasintit (Hyacinthus x) muoviruukkuineen koriin ja kuorrutin kokonaisuuden Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevilla männynkävyillä.

Kävyt ovat mielestäni erinomaista luomukoristetta joulun ja pääsiäisen kukkakoreihin.


Joten, tule joulu käpyinen.

Kastelen hyasintit hyvin ennen asettelua. Ne eivät yleensä kaipaa uutta kastelua elämänsä varrella. Yleensä heitän sipulit pois, mutta viime talvena säästin ne, pidin hengissä, istutin keväällä isoon ulkoruukkuun. Sitten odotin.

Lehdet kasvoivat nopeaan, ja muutama kukkavarsikin tuli. Kukat aukesivat, olivat tosin laihanlaisia ilmestyksiä, mutta jonkinlainen uuden kierrätyselämän sipulit kokivat. Sitten ne olivat hyvin palvelleina valmiit siirtymään komposti-iloksi.

20. marraskuuta 2010

Väliaikaestetiikkaa

Tämä vuodenaika eteläisessä Suomessa ei kyllä hivele silmää. Ei, vaikka kuinka yrittäisi katsoa vaaleanpunaisten lasien läpi.

Väritys on harmaata, ruskeaa ja lisää ruskeaa, aavistuksella valkoista kuorrutetta.


Jokikaan ei ole koskaan näyttänyt näin kuravedeltä.


Nooh, minkäs tälle mahtaa. Marraskuu on pakollinen paha, joka on vain kärsittävä haaveillen ihan jostain muusta. Kuten apiloista ja sinisiiven laskeutumisesta varpaalle:


Tällainen päivä oli tiistaina 22. kesäkuuta kuluvaa vuotta.

Haaveilun keskellä on myös pidettävä realiteetit mielessä. Harmaa ja ruskea saattaa päivänä minä hyvänsä vaihtua kokovalkoiseen. Se valtaa maiseman yhtä täydelleen kuin kesäajan vihreä, kuten sunnuntaina, 17. tammikuuta kuluvaa vuotta.


Jotta marraskuun ankeus ei ottaisi aivan valtaansa, niin kaivetaan vaikka tikulla jotain esteettistä. Sitä edustakoon tämä jäinen talventörröttäjä.

16. marraskuuta 2010

Enää 150 yötä

Eihän siihen enää niin kauaa ole. Noin 150 päivän päästä uusi kevät on jo niin pitkällä, että ruukkuihin voi istuttaa orvokkeja. Joka vuosi olen orvokkeja hankkinut, sillä ne ovat se klassinen kevään airut. O:t ovat kestäviä ja kauniita, ja väreissä on mistä valita.


Vuonna 2007 oranssi, pikkukukkainen sarvi-orvokki innosti.

Seuraavana vuonna tykästyin isompaan, ruskeakeskustaiseen tyyppiin.


Muratti viihtyy hyvin orvokin kanssa tällä pohjoisseinustalla.


Viime keväänä samalla paikalla kasvoivat pienet pastellisävyiset yksilöt...


... kun vuonna 2009 henki on ollut isänmaallisen sini-valkoinen. Ihan täysin tuo sinivalkoisuus ei näköjään ole mukanaan vienyt, kun toiseen paikkaan on pitänyt saada oranssia, keltaista ja punaista.


Kevään voimaa, valoa ja väriä parhaimmillaan.

15. marraskuuta 2010

Bellissima!

Marraskuu on sen verran kukkaköyhä kuukausi, että on aika muistella menneitä. Big time.

Aloitetaan pahnan pohjimmaisesta tai ainakin sieltä pienimmästä päästä. Kaunokainen eli bellis (Bellis perennis) on vaaksanmittainen, lähietäisyydeltä katsottuna todella hurmaava tyyppi.


Luonnonvarainen kantamuoto on monivuotinen, mutta nämä jalostetut lajikkeet kestävät talveen saakka, ja jos hyvin käy, uudet taimet kasvavat keväällä siemenistä. Mun kohdalla niin hyvin ei ole käynyt, vaan nämä punaiset bellikset ovat liki hiipuneet pois. Se saattaa tosin johtua tuosta katteesta mullan pinnalla.

Sen sijaan tämä valkoinen on ilahduttanut jo muutaman vuoden.


Sen elintilaa tosin rajoittavat ja yrittävät vallata isommat perennat, kuten särkynytsydän. Mutta onneksi pienelle riittää pieni tila, ja nurkasta voi kurkata näinkin iloisesti.

Kaunokainen kukkii nätisti kesäkuusta syyskuuhun, joten siitä riittää kontilleen nöyrtymisen iloa. Pentti Alangon mukaan sen luonnonkanta sopii nurmikolle villiintymään.

Kyllä kiitos, ottaisin!

11. marraskuuta 2010

Hetki ennen ensilunta

Taivaalta sataa säännöllisesti tavaraa, jota saa joko harata tai kolata pois. Kun tontilla tai sen välittömässä läheisyydessä on muun muassa seitsemän isoa koivua, pari keskimittaista vaahteraa ja kaksi vanhaa omenapuuta, niin lehtiä piisaa.



Odottelin, että ne kaikki ripsuavat maahan ja sitten kokosin itseni ja puoliskon asemiin. Haravoimme lehtiä ja kannoimme klapeja kellariin sunnuntaina viiden tunnin ajan. Saldo: 10 jätesäkillistä lehtiä Kivikonlaitaan ja 15 kottikärryllistä kesän yli kuivunutta (ja syksyn mittaan taas hiukan kastunutta) halkoa kellariin.

Bonuksena kipeät sormenpäät, kramppaava oikea kylki ja juminen takamus.

Fiilis oli kyllä vahvasti plussan puolella, kun piha oli supersiisti ja tiistaina satoi valkoista. Onneksi sitä ei vielä tarvinnut kolata mihinkään. Olisi käynyt puoliskoa sääliksi ;)


Sunnuntai oli kyllä hieno päivä pihapuuhiin. Harvoin sitä marraskuussa aurinko paistaa ja korostaa karhunvadelman ruska-asua.

9. marraskuuta 2010

One, two, palm tree

Otsikko saattaa olla kökköä sanaleikkiä, mutta seuraavaksi eteen tulee mahdollisesti yhtä kökkö kuva-arvoitus. Kuka tai mikä tämä on?


Pisteet ja papukaijamerkit oikein tietäneille. Hän on palmun kylkeä.

Tässä latvusta.


Harmi, ettei minulla ole ollut matkoilla kasviopasta. Nyt tieto rajoittuu vain sanaan "palmu". Opettelevatkohan subtrooppisten ja trooppisten maiden lapset palmulajinsa, kuten me opettelemme mäntyhonkapetäjän? Yllä yksilöt Kreikasta, alla Kanarialta.


Huomasin kuvia etsiessäni, että jokaiselta reissulta on useita otoksia palmusta. Se on jotenkin niin konkreettinen osoitus siitä, että nyt ollaan alueella, jossa lämpöä riittää ympäri vuoden. Tähänkään eksoottiseen ilmestykseen en varmaan koskaan turtuisi. Että "hohhoijaa, siinä se palmu seistä tönöttää eikä edes keltaiseksi muutu".


Osaahan se kuitenkin muuttaa muotoaan, kuten tämä tuulentuivertama lehvälatvus osoittaa.

5. marraskuuta 2010

Orkidea on ja pysyy

Kyläilijä toi syyskuun puolivälissä mukanaan kauniin, kaksivartisen orkidean. Kasvi on viettänyt aikaansa osapäivävarjoisan eteläikkunan äärellä ja saanut vettä kerran, pari kuukaudessa.

En huomaa kukissa tai lehdissä tapahtuneen mitään muutosta näinä seitsemänä viikkona.

Tässä orkidea syyskuun lopulla.


Tässä kasvi (sen toinen haarus) tänään.


Ulkona maisema vaihtuu vihreästä ruskean ja harmaan kautta ehkä pian valkoiseen, mutta lasin tällä puolen ei tapahdu mitään. Toisaalta se on tosi hienoa, onpahan todellakin kestävä kukinto. Toisaalta tulee olo, että onko kasvi sittenkin muovia.

Kävin hypistelemeässä. Aito se on. Muovinen tai paperinen versio olisi poistettu talosta samantien.

Saa nähdä, mitä tuolle tekee kukkien joskus lakastuttua. Tuleeko kipinä opetella orkideojen sielunelämää vai jäädäkö odottamaan, että vieras tuo uuden kukan tullessaan?

3. marraskuuta 2010

Pohoojalaane lintutalo

Maalasin loppukesällä appeni tekemän lintulaudan pohjalaiseen tyyliin punaiseksi. Ihan varma tuosta pohjalaisuudesta en ole, mutta semmoinen kutina näistä väreistä tulee.


Linnuille mökki tuntuu kelpaavan tässäkin asussa. Aloitin ruokinnan jo pari viikkoa sitten, vaikka maa ei olekaan vielä jäässä. Mulla ainakin olisi jo nälkä, jos pikkutipi olisin.

Nämä pihamainat (Acridotheres tristis) eivät talviruokintaa kaipaile. Pariskunta asustelee Thaimaassa autuaan tietämättömänä pakkasista ja hyönteisettömästä ajasta.




Kottaraisten heimoon kuuluva pihamaina on Keski- ja Etelä-Aasiassa yleinen jokapaikan lintu. Lisää thaimaalaisia lintuja voi tunnistaa sitä varten pyhitetyllä mainiolla nettisivustolla.


Aivan kuten puutarhaan kuuluvat kukat, sinne kuuluvat itseoikeutetusti myös linnut.