Punertavaa paukkumaissia

Tämänvuotiset koristemaissit eivät tehneet yhtä komeita tähkiä kuin viimevuotiset. Syy löytyy taivaalta: liian märkää, liian vilakkaa. Tässä kuva suurimmasta yksilöstä, joka suojuslehtiensä takana itseään kypsytteli.

Toisessa taimessa tähkä kurkkasi suojistansa jo ennen kypsymistä. Lajikkeen nimi on Zea mays 'Quadricolor', siitä punerva väritunnelma.

Muutama pieni tähkä kypsyi, tosin nekään eivät täydellisesti, mutta poimin talteen ja irrottelin kypsät jyvät hypisteltäväksi. 

Näistä olisi hauska kokeilla tehdä popcornia, mutta netistä kaivamieni ohjeiden mukaan jyvän kosteuspitoisuuden pitäisi olla 14 prosenttia ennen paukkumaissiksi muuttumisen onnistumista.  Ööh, myydäänköhän clasohlsonilla jyväkosteusmittareita? Ja toinen probleema on kuoren paksuus. Vaikka maissilajikkeita on ainakin satoja, niin popcorniksi käytetään vain muutamaa, kuten Zea mays var. evertaa.

Voisihan tuosta kuitenkin koe-erän öljyssä käristää, kun näyttävät silmämääräisesti yhtä kuivilta kuin kaupasta ostetut, popcorniksi tarkoitetut maissinjyvät. Kotilaboratorio testaa, osa 1. Ja loput voisi säästää ensi vuoden kylvöihin, vaikka pieni epäilys on, että tuleekohan näin jalostetun lajikkeen siemenistä vanhempansa kaltaista, tuleeko hyvä ollenkaan. No, kotilaboratorio testaa, osa 2.

Ulkosalla kukkivat vielä daaliat ja muutamat muut sissit, mutta erityisesti värinokkonen näyttää nyt parhaat puolensa. Värit sopivat syksyyn erinomaisesti.

Olen kadottanut näistä sekoitusväreistä kootun siemenpussin, joten tarkempia tietoja näistä coleuksista ei ole. Ensi vuonna voisin ottaa samaa "entiedämitälajejasiinäpussissaolia", mukavia kombinaatioita näistä on syntynyt. Tässä punajuurikeskustaisessa mua ilahduttaa nuo keltaiset kärkikolmiot.

Lintuja puolestaan ilahduttavat auringonkukat, joiden siementen kypsymistä ne eivät malta odottaa.

Ehkä siemenet ovat herkumpia näinä neitseellisen valkoisina ja pehmeinä versioina? Täytyy käydä maistamassa, sitä purppuranpunaista popcornia odotellessa.

Ilon reunalta ja helman alta

Vielä yksi keväiseltä Hollannin-reissulta hankittu daalia avasi kukkansa. Olin varma, että jotain vaaleanpunaista sieltä purskahtaa, koska sellaisessa moodissa olen näköjään Floriadessa juurakoita katsellut. Mutta ei, ihan kunnon väriä sieltä tuli.

Tämän mignon-tyyppisen daalian nimi on "Edge of Joy". Ihan oikeaan aikaan hän alkoi kukkia, sillä ilon reunallahan tässä ollaan, kesän ja syksyn rajamailla.

Toisille tämä aika on ihan iloista aikaa, koska telkkarissa alkaa syksyn Big Brother, tuttavallisesti BB. Meillä tontilla voi myös katsella BB:tä, nimittäin daalia "Blue Belliä". Se on myös varsin hupaisa tapaus, nimittäin se ei ole ollenkaan sininen. Ei ole koskaan ollut, vaikka myyntiesitteessä väri oli napakan poliisinsininen. 

Öö, ei ole Sininen Kello hän. Ehkä enemmänkin Liila Tursake.

Sen sijaan auringonkukka on keltainen, ja myös ilmainen, kun se kasvaa kaupungin pellolla vapaasti poimittavana.

Tämä on kyllä puhdasta elokuun energiaa. Voi kun sen voisi säilöä tuohon purkkiin, siitä vaan raottelisi kantta, kun alkaisi väsymys painaa. 

Mutta daalioita ei vielä väsymys uhkaa, ei vielä pitkään aikaan. Viime vuonna viimeiset kukkivat täyttä hönkää vielä lokakuun lopussa. Loppukesän lempeästä lämmöstä nauttivat ja iloitsevat nyt muun muassa Evelinet. 

Kurkkailevat toistensa tutu-hameiden alta.

Iso, vihreä ja puoliksi mullassa

Kylläpä työssäkäyvän viikko sujahtaa vikkelään, just ja just ehtii iltaisin tehdä yhden puutarhakierroksen. Mutta toisaalta, kun ei ole jatkuvasti pihalla häiritsemässä luonnon omia meininkejä, niin voi löytää ruukusta kivan yllätyslahjan.

Joku on kaivanut puoliksi multaan mulle raa'an kuusenkävyn. Oi, kiitos kiitos, onpa hieno lahja. En osannut ollenkaan odottaa mitään tällaista eikä mulle olisi tarvinnutkaan mitään, nääs nääs ja voi voi.

Lahjan antaja ei kyllä jättänyt viestiä, että kuuluuko lahjan olla tuossa multakääreessä aina, vai voinko ottaa sen pehmusteestaan pois ja viedä sisään olohuoneen koristukseksi...?

Myös tomaatti suo nyt lahjojaan, tosin ne ovat ihan odotettuja versioita.

Makuvertailun "punainen Tumbling Tom vs. oranssi Sungold" selvä voittaja on Sungold. Harmi vaan, että se kasvaa isona runkotomaattina, joka on ehkä hiukan hankala ruukkukasvatettava. TT on pensasmallia, joten menee ruukussa kuin vihreä käpy konsanaan.

Ruukussa menestyy hyvin myös värinokkonen (Coleus), joka on nyt parhaimmillaan: riittävän iso ja syvänvärinen, eikä vielä kuki.

Coleuksessahan kukat eivät ole oikeastaan kummoinenkaan kauneuslisä, nuo lehdet ovat Se Juttu.

Lehdistä tulee mieleen terälehti (juu-u, mulla on luova mielikuvitus), joka näillä viimeisillä jalokärhöillä (Clematis 'Piilu') on jostain ihmeen syystä tällainen läiskäinen. Siis jokaisessa kukassa yhdessä terälehdessä on tuollainen lokinqaqqa-tyyppinen läiskä.

Mikä lie virustauti, luulen. Caqqaa se ei ainakaan ole, kun ei lähde pyyhkäisemällä. Höm.

Auringonkukka on suorittanut näyttävän kukkimisensa ja nyt näyttää ihan jalkalampulta. Onpahan komea struktuuri tuossa kukan taustapuolella...!

Ennakoin sen, että töiden alku tuo mukanaan pientä nuuvahdusta ja puutarhakeskittymisen herpaantumista, siksi harjoitin viime viikonloppuna tiukkaa kotoilua eli homingia leipomalla pellillisen mustikkapiirakkaa synti-tyyppiseen voita tursuavaan taikinaan sekä keittämällä mustaherukkahilloa.

Marjat löysin pakastimesta, viime vuoden sadosta, mutta hyvän hillon niistä hillosokerin avulla saa. Tuoreet mustaherukat syödään nyt puskan vieressä seisten. Sitä minä kutsun kotoilujen kotoiluksi.

Pagodikärhössä temppelin alku?

Hidasta on ollut pagodikärhön kasvu ja pitkä on ollut odottavan aika. Onneksi tässä on ollut muutakin kesätekemistä, ettei ole tarvinnut ihan vaan istua ja hämähäkinseitteihin kadota.

Lyhyesti pagodikärhön tähänastinen elämä: Kylvin siemenet huhtikuussa, niiden itäminen kesti toista kuukautta. Kolmesta itäneestä vain yksi näytti jaksavan väkertävää itselleen edes sirkkalehtiä.

Jätin moiset jumittajat kevätkiireissäni oman onnensa nojaan täyttyvän kasvihuoneen seinäruusuiksi, kastelin niitä aina muistaessani. Aika kului, vesi virtasi joessa ja yks' kaks' bongasin ne. Mitä ihmettä, jurottajistahan oli heinäkuun lopussa kehittynyt ihan oikeita taimia, vaaksan ja kahdenkin mittaisia.

Enpä olisi kyllä koskaan uskonut. Ajattelin, että saan seurata pagodikärhön elämää vain Sarin blogissa, mutta näinhän se taas nähtiin, että puutarhurin ei auta hosua.

Ja puutarhurin, jolla on pikku apulainen, on otettava kuvansa nopeasti tai jokaiselle kasville kasvaa lisäjalat ja turkki.

Pagodikärhö on kiinnostava tapaus, vaikka se ei kukikaan kovin näyttävästi. Vaaleankeltaiset pienet kukat muistuttavat siperiankärhön kukkia, mutta ovat selvästi vaaleammat. Sen sijaan tuo nimi ja historia on kiinnostava. Pagodikärhö (Clematis chiisanensis, tässä lajike 'Korean Beauty') on esitelty maailmalle joskus 1910-luvun puolivälin tienoilla. Kasvi on kotoisin Koreasta.

Sana 'pagodi' puolestaan tarkoittaa "Intiassa, Kiinassa ja Japanissa buddhalaisten temppelien erillistä, useampikerroksista, taitekattoista temppelitornia". Näin meitä valottaa Koululaisen Uusi Tietosanakirja vuodelta 1974. Jos kaipaa laveampaa selitystä kuvan kera, se löytyy Wikipediasta.

No, ovatko korealaiset nähneet pagodikärhön kukassa temppelirakennuksen katon muotoja?

Kuva: Johnsons

Vai onko kasvi vain yksinkertaisesti viihtynyt temppelien läheisyydessä? Ehkä molempia, mutta nimi tulee kuitenkin Chiri-san-vuoresta, joka on Korean toiseksi korkein vuori (1915 metriä). Vuoren alkuperäinen nimi on Chiisan, se löytyy kasvin latinalaisesta nimestä. Ja kas vain, pagodikärhö on kotoisin tuolta vuorelta. Ta-daa. 

Korealaiset kuulemma tykkäävät kovasti vuorestaan ja patikoivat kansallispuistomaisemissaan erityisesti kesäisin ja syksyisin.

No niin, tällainen tapaus tontille sitten on rantautunut. Kun tässä on jo opittu elämään anglikaanisen piispan kanssa, niin mikä ettei buddhalainen korkeanpaikan temppelikasvikin joukkoon sovi. Puitteet ovat vaan nyt kovin erilaiset, ei ole pyhättöä eikä vuorimaisemaa hälle tarjota.

Kaivoin taimet puolisaviseen paikkaan, jossa asuu ennestään alppikärhö (juu, toinen alavalla maalla huimausta saava) ja tämän kesän aitoelämänlangat. Tiedän jo nyt, että kärhöille pitäisi kehittää joku muu tukisysteemi, kuin tiipiin muotoon tökätty bambukeppitrio. Joku nätimpi ja kestävämpi, todellakin.

No, tuolla jossain ne nyt ovat, pagodikärhöt.

Nuokkuvista keltaisista tuli mieleen auringonkukka, joka kasvaa uuden kärhöhässäkän vieressä. Hän näyttää mulle takaraivoaan ja naapurille valoisat kasvonsa. Onko tämä mielestänne oikein?

Entä onko oikein se, että olen odottanut korianterin siementen kypsymistä viikkotolkulla ja sitten ne ykskaks kypsyvät, eivätkä odota poimijaansa? Tippuvat maahan, katoavat sinne, niin että kypsyttäjä saa vain viisi vaivaista palleroa ensi vuoden kylvöksiinsä?

Harmistuneena napsin silmäniloa eteiskuistin kukkapulloihin. Se helpotti vähän.

Kevään pionit kestivät pullokukkina useita päiviä, daaliat ovat kokemukseni mukaan myös melko kestäviä leikkokukkia.   

Maloppia kehutaan kestäväksi leikkokukaksi, testataan siis sitäkin.

Aurinkoisena hetkenä malopin keskustähti hehkuu upeasti.

Jos olisi taipuvainen mystifioimaan asioita, niin nyt aineksia olisi yllin kyllin. On piispaa, on hämärän aikaa, on temppelikasvia, on hehkuvia tähtiä. Ja mikä hauskinta, on myös hehkuva kottikärryn rengas.

Päiväkahvilla istuskellessani ihmettelin katajan juurella loimottavaa punaista. Aurinko se siellä paistoi renkaan läpi juuri sopivasti. 

Voihyväntähen, onneksi pääsee kohta töihin :D

Polkunsa pää

Tästä piti tulla tarina täyttymyksestä. Että kuinka itsekasvatetut kesäkukat reunustavat pikkukivipolkua juuri nyt aivan täydellisesti. Mutta sitten tapahtui Surullinen Juttu.

Noh, aloitetaan siitä kivipolun reunasta. Kyllähän tämä on nyt nättiä ja kutsuvaa, kun riippa- ja sinilobeliat ryöppyävät ruukuistaan ja korostavat kivien valkoisuutta.

Polkua on aivan pakko tallustella edes takaisin, kun näkymä miellyttää kovasti. Taas on kyllä todettava, että mitään värilinjaa ei tullut noudatetuksi tänäkään vuonna.

Samaa polkua tepasteli eilen pikkuinen siili, joka oli tullut tontille kylään. Koko tontti on aidattu maahan asti kahta porttia lukuun ottamatta, eikä siilivauva enää aamulla muistanut, mistä pääsisi takaisin suureen maailmaan. Siinä se kipitti aidanvieressä omaa polkuaan ja etsi rakoa.

Autoimme siilin väljempiin olosuhteisiin kantamalla sen ämpärissä joen varteen. Sinne se jäi rapistelemaan ja tuhisemaan.

Mutta ei pitkäksi aikaa.

Äsken kuljin koiran kanssa naapurin pihan ohi ja kurkkasin, että mitäs se harakka siellä puuhailee. No mitäpäs se. Söi siiliä.

Otin kuvan ikkunasta, joka on vanhaa puhallettua lasia, siksi tuo vääristymä. Mutta ehkä tässä kohtaa onkin ihan hyvä, ettei kaikkea näe ihan tarkasti. Surullinen näkyhän tämä on.

Okei okei, pitää harakankin syödä, ja tuo lintu näyttää tämän kevään poikaselta, joten sen on vankistuttava pärjätäkseen talven yli. Mutta miksi juuri tuo siilituttavani, oih miksi. 

Täytyy nyt vaan toivoa, että se tulee syödyksi ja hyödynnetyksi hyvin ja että se jää harakan viimeiseksi siiliateriaksi. Ikinä.

Tämän näyn jälkeen ei ole juuri huvittanut mennä ihailemaan polkua eikä polun päätä, joka pikkusiilille tuli eteen kovin äkkiä. Mutta laitetaan nyt jotain keventävää, ettei jää murhemieli päälle... laitetaan vaikka limenvihreä tsinnia, joka kasvaa kivasti daaliamaiseen pallomuotoon. 

Öh, tämä kyllä muistuttaa mua... siilistä. Laitetaan vielä toinen kevennys, vaikka auringonkukka ja siitepölystä keltainen pörriäinen.

Tämä on muuten ensimmäinen siemenestä kasvattamani auringonkukka ainakin kymmeneen vuoteen, enpä muistanutkaan, miten ihana kasvi se on. Korkeutta tällä ruukussa asuvalla on kolmisen metriä.

Toinen taimi on avaamassa nuppuaan piakkoin. Nupun piikeistä tulee mieleen Vapaudenpatsaan kruunu. Yllättäen siitä ei tule mieleen siili.

Onneksi kasvihuoneessa unohtuvat eläinmaailman murhat ja raakuudet. Sieltä voi poimia kourallisen onnea.

Vaikka tuosta tomaatin kannasta tulee kyllä mieleen... siili.