Tämä oli kyllä eka kerta, kun seudulle palasimme mökistä luovuttuamme, oli kiva nähdä entisiä naapureita ja tuttuja maisemia. Metsässä oli meidän "oma" suppilovahveropaikka, jossa kävimme tilannetta tarkastelemassa... noh, ei se paikka ole salaisuudeksi jäänyt, vain pienen saaliin saimme muiden kerääjien jäljiltä.
Mutta ei se haitannut, metsässä oli muutenkin tosi mukavaa. Oli sammalta, mustikoita, puolukoita...
jotain vaarasta kiljuvaa valkoista...
pieni yhdyskunta vaaleanvihreitä hattivatteja...
ja silmälasipäinen kärpässieni.
Metsästä löytyi myös jotain yllättävää. Jos sinua heikottaa helposti, niin ÄLÄ KATSO seuraavaa kuvaa.
Keskellä parasta sienimaastoa oli nimittäin hirvenvasan tai metsäkauriin jalka.
Jalka ei ole ollut maassa kauaa. Luulen, eläin on päässyt hengestään joko metsästäjien tai susien takia. Hirvenmetsästyskausi ei ole vielä alkanut, se alkaa syyskuun lopussa, mutta metsäkauriille saa metsästyslupia syyskuun alusta, kunhan puuhassa ei käytetä ajokoiria vielä silloin. (Mua kyllä hiukan ällöttää koko metsästyspuuha, anteeksi vaan lajin harrastajat. Ei ole mun juttu, mutta tämä on tosiaan vain tunnepohjainen mielipide.)
Myös sudet olisivat voineet raahata hirvenvasan/ kauriin ruhon kauemmaksi, ruhoa ei tuosta ihan läheltä löytynyt. Tantereessa oli kyllä myllerryksen merkkejä, niin että jotain actionia siellä on tapahtunut.
Nooooooh.
Tuosta sienifiilikset kyllä hiukan laskivat ja kun ammoinen "oma" suppispaikka näytti olevan kalju, niin lähdimme kävelemään metsätietä takaisin autolle. Valoisissa kohdin kukkivat vielä metsämansikat...
ja kissankellot.
Tuota katsoessani tuli mieleen, että ymmärtävätköhän metsän eläimet kukkien kauneuden päälle? Sen kyvyn heille soisi, kaiken hengissäpysymistaistelun vastapainoksi.
Sängelle ajellut heinäpellot hehkuivat okran värisenä.
Piipahdus maaseudulle ja metsään oli hirmu antoisa – vaikka Cantharellus tubaeformis -saalis olikin niukahkonlainen. Hmm. Pitäisiköhän perustaa kotitontille sammaleinen mustikkatyypin kuusimetsä?
