Uusi koti Into-Lianalle

Hieman alle kahden kuukauden ikäinen Into-Liana näytti tarvitsevan uuden, isomman kodin. Se on kasvanut pienehkössä saviruukussaan, hiekkamullassa, noin kuukauden päivät. Arvelin, että huimalla vauhdilla suunnilleen 170 sentin pituiseksi ja monihaaraiseksi kasvanut liaani olisi jo täyttänyt ruukkunsa tiheällä juuristolla.

Ostin uuden, isomman savimajan.

Liotin sitä vesiämpärissä yön yli, niin savi ei ime mullasta kaikkea kosteutta. 

Tähän kohtaan pieni tarina puolisomiehen kannanotoista. Hän on hyvin pitkähermoinen harrastukseni suhteen: kanniskelee tonniruukkuja, kaivaa savea, kääntää kiviä, maksaa ostoksia, roudaa multasäkkejä, asentaa kasvivaloja ja -huoneita. Joku kärsivällisyyskiintiö alkaa kuitenkin selvästi olla tältä vuodelta täyttymässä, kun parin päivän sisään olen saanut kaksi viistoa kommenttia.

Toinen tapahtui perjantaina, kun kerroin, että kellariin pitäisi saada kaikkien huuto.net- ja kirppiskasojen sekaan raivattua tilaa muutamalle talvehtivalle daalia- ja mökinihmekukkaruukulle. Mies katsoi kulmat kohollaan ja kysyi, että monelleko. Ilmeestä päättelin, että taustalla oli ajatus, että "voi jööses, eikö tää koskaan lopu". En uskaltanut sanoa, että ruukkuja on 10 ja että ne on isoja, sanoin vain, että "joku viis ja ne menee päällekkäin."

Eilen Into-Lianan saviruukku likosi kylppärissä suihkutilan lattialla. Menimme saunaan, ja ensimmäiseksi mies totesi, että "nytkö nää ruukut tulee jo sun kanssa löylyyn?" Ehätin kieltämään moisen, vaikka hetki pitikin miettiä, että eihän tällainen ajatus vahingossakaan ole mielessä käynyt. Mutta en löytänyt yhteyttä saviruukkujen ja saunomisen välillä, joten bastun voi tällä tontilla julistaa puutarhaharrastusvapaaksi vyöhykkeeksi. (Kunnes löylyhuone osoittautuu esimerkiksi erityisen hyväksi siemenkylvöjen alkusijoituspaikaksi.)

Takaisin Into-Lianaan. 

Miespuolisko kopsautti taitavalla tekniikalla alkuperäisen ruukun halkeamille, jotta saisimme juuripaakun mahdollisimman ehjänä ulos. Kasvia ei oikein voinut käännellä, kun se on tiukasti kiinni kiipeilytelineessään.

No arvatkaapas, oliko ruukku täynnä juuria? Itselleni oli yllätys, että ei ollut. Juuria oli varsin maltillisesti ja ne olivat aika ohkaista mallia.

Paakun siirto ei onnistunut ihan täydellisesti, vaan pohjasta putosi iso köntsä juuripaakkua irti. Juuret eivät tosiaan ole kovin vahvaa tekoa, vaan pikemminkin hentoista, kun vertaa kasvin maanpäällisiin osiin ja kasvuvauhtiin.

Saas nähdä, ottiko Into nokkiinsa ja mitä nokkiinottaminen käytännössä tarkoittaa. Toivottavasti mitään fataalia ei tapahtunut :/

Nyt täytyy kutoa Intolle uusi ruukustin, entinen kävi pieneksi. Hankin numeron 12 kutimet, eiköhän liaanipipo synny melko vauhdilla!

Hankin muutaman pikkuhyasintin virittämään joulumuudin heräämistä.

Joulufiilikset eivät ole vielä lainkaan vironneet, vaikka joulusta kovasti tykkään ja jouluvaihteen annan tulla, kun se on kulloinkin tullakseen. Ehkä marraskuun puolella tapahtuu viriäminen, ken ties.

Mutta tiedättekö, minkä oivalluksen tein perjantaiaamuna, kun matkasin töihin talven ekassa lumipyryssä? Ajattelin ensin vaipua syvään synkkyyteen, että ei persetti, tästä tämä puoli vuotta kestävä kamaluus taas alkaa. Mutta sitten sain jostain voimia ottaa käyttöön hiukan positiivisemman ajattelutavan (koska synkästi ajatteleminen vie helposti synkän ajattelun kierteeseen) ja tajusin, että 

SEURAAVAKSI TULEE KEVÄT!

Näin on, ihmiset. Kun talven tuloa ei enää tarvitse odottaa, vaan se on jo täällä, niin seuraava odotuksen kohde on kevät. Ihana ihana ihana kevät, jolloin maa ja ihminen ja eläimet ja luonto ja kaikki heräävät taas eloon. Siemeniä! Multaa! Ruukkuja! Savea! Liejua! Krookuksia! Lumikelloja! Sinivuokkoja! Valoa! Ahavaa! Aah!

Puutarhataidot taskussa

Piipahdin Helsingin kirjamessuilla, ja onneksi vain piipahdin: pidemmässä ajassa koko ensi kuun palkan olisi saanut uppoamaan kaikkeen kivaan. Nyt aika riitti vain pieneen antikvariaatti-pöyhintään. Mukaan tarttui oiva opaskirja "Puutarhataidot taskussa" vuodelta 1960.

Kirjan kirjoittajilla, Toivo Rautavaaralla ja Pentti Lokosella, oli tavoite neuvoa "niitä satojatuhansia pihapuutarhureita, jotka ovat heränneet huomaamaan, että pienellekin tontille mahtuu ja tarvitaan istutuksia."

Herrat lanseeraavat uuden sanan "asumapuutarha", jolla tarkoittavat nimenomaan kotipihan puutarhaa, ei "myyntituottoista puutarhaviljelyä". Asia on nykyisin kääntynyt kyllä aika lailla toisin päin: jos kauppapuutarhasta on tarkoitus puhua, niin sitä painotetaan, muuten sanan "puutarha" ymmärretään tarkoittavan kotipuutarhaa.

Kirjan mukaan "kosketus luontoon ja vihreyteen on ihmisen perustarpeita. Aina kun sivistys on irroittanut hänet mullasta ja vienyt hänet kaupunkeihin, on seurauksena ollut rappio ja tuho." Aika hardcorea?

Kirja on hauskaa luettavaa, mutta myös ihan asiallista asiaa. Eihän puutarhuroinnin perusperiaatteet ole mihinkään muuttuneet. Varsinainen touché tulee sivulla 103: "Kun istutukset syntyvät siten, että jossakin nähdään jokin kaunis kasvi, sitä hankitaan ja sitten sille koetetaan etsiä paikka entisten istutusten seasta, niin tuloksena on paikkailtu, ruma ja vaikeasti hoidettava puutarha."

Ahhahhaa, kiitos vaan herrat Touko ja Pentti, tällaista asumapuutarhaa minä juuri pitelen!

Tänään aurinko paisteli melkein pilvettömältä, ja rahnustelin rauhaisasti paikkaillulla pihallani. En alkanut haravoida, ei kiinnostanut. Siellä ne lehtimassat nyt nurmikolla kaikenlaisia kasvitauteja alleen keräilevät. Sori, T ja P.

Kasvihuoneessa majailee edelleen muutama iso daaliaruukku, joita en jaksanut alkaa kanniskella sisälle. Jaksoin kuitenkin kuvata kuurankukat, mitäköhän puutarhaneuvojaherrat siitä tuumaisivat.

Noh, ehkä hekin tässä ajassa eläessään olisivat hyväksyneet ajatuksen oikeiden puutarhatöiden välttelystä ja sivuseikkoihin keskittymisestä. Esimerkiksi sen, että joesta nouseva aamuhöyry on kiinnostavampaa kuin pihakalusteiden talviteloittaminen.

Näettekö kuvassa nuo vaaleat lämpöhöyrykiekurat? 

Sorsat tulivat tykö, kun kykin rantatörmällä. Ei ollut kykkijällä sorsanruokaa taskussa, sori. Mutta pikkulinnuille laitoin jo siemenautomaatin, pörräsivät sen näköisinä puissa. Linturuokinnasta Touko ja Pentti eivät muuten maininneet kirjassaan mitään, aijai. Puutarhat eivät ole vain meitä ihmisiä varten, ne ovat osa lähiluontoa, painottaa Geranium.

Eläimet ovat kyllä vinkeitä olentoja. Niin kuin nyt esimerkiksi harakat. Mietityttää, että onko niillä jotain syviä antipatioita siilejä kohtaan, kun piikkilapsi piti kesällä keskellä kirkasta päivää telottaa naapurin pihalle ja sittemmin siilin muistoksi hankittua koristesiiliä on täytynyt jossain vaiheessa nakutella isolla nokalla päähän.

Uh. Mokomat possut.

Heitin koko asetelman roskiin, kun sinkkiämpärissä ei ollut pohjareikää ja kertynyt vesi oli jäätynyt umpijäähän. Roskikseen sitä humpsauttaessani tajusin, että mukana menee myös hienostunut salaoja. Sinne meni, toivottavasti ei täydy koskaan tehdä uutta, hah.

Pari kuukautta sitten kasattu kerrostarjotin pääsi tositoimiin.

Alin taso sai peitokseen kullanvivahdetta...

punainen taso kutsui luokseen punaista...

ja ylin pikkulautanen klassista sinistä. Hetken piti miettiä, että laitetaanko suloinen pöllö piiloon, mutta vain hetken. Suukarkki voitti silmäkarkin.

Nyt vaan pysytään tiukkana ja lujana, eikä keksitä tikusta asiaa, että voisi kävellä vartin välein käsi ojossa tarjottimen ohi. Silloin taskussa on kilo karkkipaperia eikä kirjassa suositeltua puutarhataitoa.

Tropiikin vieraat tykkää

Mitenköhän on mahdollista, että kun tunnelma alkaa muistuttaa Kuun pimeän puolen tunnelmia (auringotonta, hiljaista, kylmää), niin trooppiset kasvit alkavat pukata kukkavanaa? Näin tekevät ainakin perhosorkideat, joita pikkuhiljaa on ikkunan eteen käsieni toimesta kantautunut.

Nämä yksilöt majailevat kyllä kasvivalon alla, mutta sama ilmiö tapahtui viime syksynäkin, jolloin mitään lisävaloa tuossa kohti ei ollut.

Olisikohan kuitenkin lisävalon ansiota, että uusia kukkavanoja alkaa pukata jo ennen kuin edelliset ovat kunnolla kuihtuneet? 

En ole osannut tarkkailla kasveja uusien kukkavanojen varalta, joten pisimmät niistä ovat jo karanneet kaikenlaisten tukikeppiinsitomisyritysten ulottumattomiin.

Hei vaan, siellä menee.

Myös kasvivalon itsensä syy, Into-Liana, tuntuu edelleen viihtyvän havumetsävyöhykkeen vieraana. Se on nyt siis kolmihaarainen, mutta haara 1 eli Ykkönen on ilmeisesti lakannut kasvamasta. Kakkonen on kasvanut reilussa viikossa pari senttiä ja pukannut sinä aikana yhden lehtiryppään.

Kolmonen on kasvanut selvästi eniten, pituutta noin 40 senttiä ja lehtiryppäitä kaksin kappalein. Siellä se nyt mennä viuhuttaa kattoa myöden.

Tuo lehti-trio kasvaa siis kasvivalaisimen yläpuolella, joten ei näytä Into niin tarkka olevan tuosta valostakaan, lehtiä tulee sinne, minne ne on koodattu tulevaksi.

Lehdissä on kyllä hieno punainen ruoditus.

Viikonloppuna edessä on ruukunvaihto, luulen, että tämä nykyinen on ihan täynnä juuria. Into-Liana ei kyllä tunnu kaipaavan paljoakaan vettä, jostain luinkin, että kasvukautena liaanityyppiset eivät paljoa vettä tarvitse. Olen kyllä kastellut säännöllisesti, kun on hällä kuitenkin se lämpöätuottava pipo.

Saas nähdä, mitä tuumaa Into suomalaisesta marraskuusta. Alkaakohan valua katosta hissuksiin alaspäin, valoa kohti. Tämä boreaalisen vyöhykkeen ihmisnisäkäs on jo valunut sohvapotuksi.

Etunojaa pitkin hampain

Joka syksy kaikki puutarhan syyspuuhat tuntuvat tosi tyhmiltä ja pitkin hampain niistä ne ihan välttämättömimmät teen. Toisaalta keväällä saa suurta nautintoa kaikesta siitä, mitä syksyllä on ennakoivasti, seuraavaa kautta ajatellen tehnyt. Jollain tällaisella itsepsyykkauksella lähdin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä, sipulisavottaan.

Ensin tyhjensin ulkokasvihuoneen pelargoneista, kiikutin ruukut kellarin viherhuoneeseen kasvivalojen alle. Osa pelakuista kukki vielä ihan mukavasti, ei toki kesänrunsaasti, mutta muutamalla kukkavanalla kuitenkin.

Lämpötilan vaihtelujen takia kosteutta on riittänyt myös kasvihuoneen sisäpuolella, joten tilaa on pitänyt tuulettaa joka päivä, etteivät kasvit homehtuisi. 

Nyt siirsin kasvihuoneeseen vielä daaliaruukut sateen suojaan, jotta ne ehtisivät kuivahtaa ennen talvenviettoon siirtämistä. Nostan isot daaliaruukut kellariin odottamaan kevättä. Kellarissa on lämmintä, joten joskus kasvit alkavat pukata honteloa kasvustoa keskellä talvea, mutta napsin varret vaan tylysti sitten pois, kun on aika aloittaa oikea kasvun aika. Tällä systeemillä kasvin on vaan pärjättävä, tämän sofistikoituneempaa hoitoa ei tipu.

No, pelakuurundin jälkeen aloitin sipulinupotuksen. Meinasin kyllä kirota itseni syvimpään hiidenkirnuun ja helvetinkoluun, kun hain postista Korpikankaan pakettia. Muistin tilanneeni pari pussillista vaaleanpunaisia tulppaaneja, se oli vakaa tarkoitukseni. Just joo. Oli sitten tarttunut haaviin jotain muutakin pirun tärkeää ja vastustamatonta ja oleellista.

Ei tässä muuten mitään, mutta kun ei ole minkäänlaista paikkaa, mihin heidät voisi survoa – kaikki kukkapenkit ovat joko super-rumia tai täynnä (ja super-rumia). Ajatus oli ottaa pari pussukkaa lisää vaaleanpunaisia tulppaaneja sinne ainoaan säädylliseen tontinkolkkaan, missä niitä viime vuonna ekaa kertaa nousi. No, pitikin sitten keksiä paikat noin 150 sipaleelle.

Eipä siinä muu auttanut, kun tunkea suurin osa etupihan yrttipenkkeihin. Niissä kasvaa yrttejä, joiden sekaan olen työntänyt keväisin kaikenlaista. Vaan enpä työnnä enää, vaan katselen sekalaisen sipuliseurakunnan satunnaisjärjesteistä ja sattuma-aikaista kukintaa.

Ei, koskaan ei ole tällä tarhurilla minkäänlaista suunnitelmaa yhtään mistään, vaan ihan mutulla ja fiiliksellä mennään kaikissa asioissa. Huoh.

Tässä muistilappu mullan alle piilotetuista kasveista, tietääpähän sitten arvuutella, että mikä töyhtö kuuluu millekin.

Hyasintti 'Jan Bos', punainen, 6 kpl

Isohelmililja (Muscari latifolium), 24 kpl

Kevättähti (Chionodoxa luciliale 'Violet'), 12 kpl

Krookus 'Vanguard', isokukkainen, vaaleansininen, 24 kpl

Lumikello (Galanthus nivalis), valkoinen, 12 kpl

Pallerolaukka (Allium sphaerocephalon), 24 kpl

Pystykiurunkannus (Corydalis solida), 6 kpl

Tulppaani 'Angelique', myöhäinen, vaaleanpunainen kerrottu, 6 kpl

Tulppaani 'Christmas Marvel', aikainen, vaaleanpunainen 6 kpl

Tulppaani 'Flaming Purissima', aikainen, punavalkoinen, 6 kpl

Tulppaani 'Hemisphere', keskiaikainen, puna-valkoinen, 12 kpl

Tulppaani 'Marilyn', liljakukkainen, 6 kpl

Tulppaani 'Ollioules', Darwin, vaaleanpunainen, 12 kpl

Hauskaa puuhassa oli se, että vast'ikään hankkimani istutustyökalu, jota tässä sipulikairaksi kutsuttakoon, hajosi toisen sipulin kohdalla. Jatkoin vehkeen kanssa loppuun asti, matkan varrella se hajosi yhä enemmän. Lopussa sipulikaira oli niin sanotusti morjens.

Tuolla ei tee enää kyllä yhtään mitään. Savitontilla ei läkkipeltikalut kauaa kuosissa pysy, valurautaa sen olla pitää.

Olin aikaisemmin ostanut Lidlistä muutaman ruukkuihin istutettavan valmiskattauksen, puutarhakaverin vinkistä.

Kas pakkohan se oli, kun halvalla sai. Muistaakseni tuo pyöreä versio maksoi kaksi euroa ja pitkulainen kolme. Halpaa kuin saippua. 

Sipulit olivat valmiina pahvikennoissa, sen kun vain lappasi multaa alle ja päälle. Eri kätevää kyllä.

Ongelmaksi tässä muodostuu se, että missä säilytän ruukut pakkaskauden ajan. Kova pakkanen jäädyttää koko ruukun sipuleineen päivineen, mutta kellarilämpötila on liian lämmin. Jostain täytyy sitten joulukuussa löytää alle 10 asteen lämpöinen tila, jonne ruukut voi viedä. Öö, pitikö itsensä tällaiseenkin liemeen laittaa? 

Ranteet kaivuu-urakasta niukuen tein vielä ulko-oven viereen männynkäkkärävalaisimen. Laitoin sinkkiämpäriin hiekkaa ja isoja kiviä ja törkkäsin siihen mökiltä löytyneen kelo-oksan.

Kieputin oksan joka väkärään kirkasta led-valoketjua. Olisin tykännyt keltaisesta valosta eniten, mutta tuo nyt sattui olemaan viime vuodelta käden ulottuvilla. Jätin yhden kiven kyljen pinnalle lohtua tuomaan. Että hangen alla on tätä kauneutta vaikka kuinka paljon ja sieltä se pian taas esiin tulee.

Nyt saa pimeä ja pakkaset mun puolesta tulla. Kotiin näkee tulla, uusia kasveja on istutettu ja pelakuut turvaan kannettu.

Post Scriptum 22.10.2012

Tässä vielä kuva käkkyrävalaisimesta iltavalaisussa.

Kohta on kuulkaa tammikuu ja päästään siemenpussien rapisteluun. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

Suuren ilon paikka

Jos joskus epäilette, että maailmassa ei enää ole paljoakaan hyvää ja kaunista, niin antakaa epäilyksen mennä. Sitä nimittäin on, ja vieläpä niin, että se on kääritty pakettiin ja että sen sinulle postissa lähettää käytännössä sinulle entuudestaan tuntematon ihminen.

Näin kävi minulle tänään. Kun tulin rankan syysviikon piiskaamana töistä kotiin, postilaatikossa odotti pullea kirjekuori. Sen oli lähettänyt Intianminttu, Mielenlumoa-blogin emo. Hän halusi kiittää minua ahkerasta bloginsa kommentoinnista – vaikka me blogin lukijathan tässä saamapuolella olemme eli kiitos kuuluu Intianmintulle päin. Paketti oli oikeasti ihan liikaa... mutta millainen paketti se olikaan! Katsokaas, oi ystävät.

Paketissa oli upea nippu siemenpusseja ja kauniilla käsialalla kirjoitettu kortti.

Näettekö tämän himmeän läiskän tässä sulkujen välissä: ( ) Siinä on liikutuksen kyynel. Intianminttu oli ajatellut aivan ihanasti vastaanottajaa siemeniä valitessaan.

Aivan huikean ihania unikoita...

ja nimenomaan ruukkukasvatukseen sopivia kasviksia! Napakan näköistä sidesalaattia...

rapsakoita pikkuporkkanoita...

pikkuisia punajuuria (apua, meinaan pakahtua!)

ja kauneimman oranssin värisiä paprikoita ikinä.

Minusta tuntuu, että tämän täsmällisempiä ja osuvampia lahjoja en ole saanut koskaan. Aivan super-upeita!

Eikä tässä vielä kaikki. Paketissa oli myös Intianmintun bambulangasta virkkaama tyylikäs siivousliina.

Oikeasti, tämä on käsinkudottu, sen tekeminen on vienyt aikaa ja vaatinut kädentaitoja ja nyt se on minulla. Arvatkaa vaan, raaskinko sitä siivoukseen käyttää? No en todellakaan. Tämä liina symboloi suurempia asioita kuin pölyttömyyttä. Tämä symboloi kauniiden tekojen jakamista ja siitä syntyvää suurta hyvää.

Ja uskokaa tai älkää, paketista löytyi vielä yksi ihana juttu: Itse ommeltu supersöpö avaimenperä.

Tämä on niin mahtava avaimenperä, ettei tosikaan. Juuri sopivasti käteen mahtuva, kevyt ja hauska. Juuri eilen ajattelin, että mun pitää hankkia uusi avaimenperä, kun vanhasta kreikkalaisesta lasihelystä irtoili osia laukun pohjalle. Näin suloista en olisi löytänyt mistään.

Pehmomaatuskalla on iloisen pinkki selkämys, hahmo ilahduttaa minua suuresti kumminkin päin.

Kuule Intianminttu, minä kiitän sinua sydämestäni tästä hienosta eleestä ja upeista lahjoista. Tämä oli taatusti tämän syksyn pelastus ja muutenkin ikimuistoinen asia. Kylmältä ja kovalta tuntuva I love me -maailma kaipaa juuri tällaisia asioita muuttuakseen ystävällisemmäksi ja lempeämmäksi paikaksi.

Lupaan laittaa hyvän kiertämään. Kiitos!

Into-Liana, syksyn lapsi

Terveeks ihmiset, terkut kotimaisesta metsästä. Kävin nimittäin pidennetyllä viikonloppumatkalla mökillä, ja metsäänhän sitä oli heti kirmattava, stressinpurkuun.

Tuonne jonnekin se hävisi, polun puoleenväliin.

Kun kyykistyin ihailemaan näitä muotoja ja värejä, muistikuvat kaupungin melskeestä olivat jo ihan haalenneet.

Tässä kohtaa, missä naava kuorrutti puiden oksia, olin valmis omaksumaan kaikki linkolalaiset opit ja  jäämään metsään lopullisesti. 

Nälkä pakotti kuitenkin suburbian asukin takaisin asutetulle alueelle. Aterian jälkeen annoin merituulen huuhdella päänsisukset tyhjäksi kaikesta joutavasta.

Olisin jäänyt rauhan tyyssijoille pidemmäksikin aikaa, mutta velvoitteet kutsuivat. Ja kyllä, oli myös tultava tarkastamaan Into-Lianan vointi. 

Noh, hänhän siis kasvatti kakkoshaaran tuossa reilu viikko sitten. Poissaolon aikana haara Kakkonen oli kasvanut noin 40 senttiä eli yhdeksisen senttiä päivässä. Haara on ohittanut kasvilampun ja huitelee nyt huoneen katossa.

Kärki näyttäisi lähtevän takaisin alaspäin, valoa kohti. Annan sen olla tuolla ja katson, miten verso valonvähyysongelmansa mahdollisesti ratkaisee.

Alkuperäinen verso (jonka nimesin Esikoiseksi, mutta jonka tässä selvyyden vuoksi nimeän uudelleen Ykköseksi) tuntuu jyrnööttävän samassa kohtaa, kuin viimeksi. En tiedä, onko sen kasvu tyrehtynyt lopullisesti vai vetääkö se vain hetken henkeä.

Eipä kuitenkaan sen suurempaa kasvuprobleemaa Into-Lianalla, luulen. Se on nimittäin pukannut poissaollessamme kolmannen haaran...!

Siinä se Kolmonen kasvaa, tasan Ykkösen ja Kakkosen välissä. Pituutta uudella versolla on 15 senttiä ja kietoutumiskohteena "pikkuisella" näyttää olevan ikkunankarmi. 

Se on kuulkaa niin, että liaanin vahtiminen alkaa käydä kokopäivätyöstä. Pitänee anoa hoitovapaata.

Hoitovapaaseen ja syksyn harmauteen tuli ihanaa valoa armailta kanssabloggaajilta Pirkolta ja Marietalta, jotka antoivat Tontti Viisviisysille pirteän tunnustuksen:

Suurkiitos, tytöt, kyllä ilahdutti kovasti!

Jätän tällä kertaa jakamatta tunnustusta eteenpäin, koska en ole hakenut ja lukenut uusia blogeja, ja kaikille suosikkilistassani oleville olen muistini mukaan jonkin tunnustuksen lähimenneisyydessä antanut. Ne ovat edelleen ihanaa luettavaa, joten jos joku ei ole tutustunut johonkin listan aarteeseen, niin tehköön hyvin. Eikä mua nyt saa nimitellä tylsäksi tai ilonpilaajaksi, koska olen juuri saanut todistuksen siitä, että olen aurinkoinen ihminen. Kiitos.

Haara, risteys, erkanema

Nyt alkaa kuulkaa veto loppua vieteristä. Syksy, sade ja pimeys. Ohhohhoijaa. Jos voisi nyt mennä nukkumaan ja herätä tasan viiden kuukauden päästä, niin oltaisiin maaliskuun ja kevään ja uuden elämän alussa. Se sopisi täydellisesti.

Mutta ei, se on vaan tiivistettävä tahtia ja tehtävä maailma valmiiksi jouluun mennessä. Kirikiri kipikipi. Sitten hölöpölö-ähkyaika ja kierrosten uudelleenviritys. Onko tässä mitään järkeä?

No ei, siksi ostin viikonloppuna markkinoilta kesää jatkavan lasityön kuistin pikkuikkunalle.

Kyllähän tuosta hetkellistä lohtua saa. Pikkutyön valmistaja on hollolalainen käsityöläisyrittäjä, hän tekee näitä kivan raikkaalla otteella. Ostin myös Karjalan käki (onnenlintu) -mallisen piparimuotin.

Siitäkin alkaa kohta saada hetkellistä lohtua, kun upotan sen taikinaan ja väännän kuusi pellillistä pipareita, joita rouskin menemään glögin (parhaimmassa tapauksessa terästetyn) ja sinihomejuuston kanssa. 

Syömällä läpi syksyn, se on mun motto. Ja moton noudattamisen tulokset todella näkyvät. 

No mutta joo, tämä on edelleen puutarhablogi, vaikkei puutarhasta viitsi mitään kirjoitella. Märkää siellä on ja lehtistä, siinä paljoa kertomista ole.

Mutta Into-Liana sen sijaan otti ja yllätti! Postasin hänen löytyneestä sukunimestään kolme päivää sitten, ja sen jälkeen onkin tapahtunut käänne: Into-Liana nimittäin haaroo.

Uusimman ison lehtiparin takaa putkahti 10-senttinen sivuhaara. Apua, nyt pitää vahtia kahta päätä silmä(t) kovana! 

Alkuperäinen kasvupää on tuosta vasemmalla.

Sieltä se kurkkaa tolpan takaa, vieressä uusimmat lehdet.

Tuo alkuperäinen kasvukärki ylitti kehikon jo noin viikko sitten ja pyörittelin versoa vaakatasossa takaisin telineeseen. Nyt pitää keksiä jotain tuolle uudelle haaralle, joka on jo lähtökohtaisesti yli sallitun rajan.

Esiin putkahti myös nimiongelma. Miten keskustelussa erotetaan nämä kaksi suuntaa ja haaraa toisistaan? Puhunko haara1:stä ja haara2:sta? Vai versosta ja ykköshaarasta, koska tuo alkuperäisvarsihan ei ollut haara, vaan suoraan siemenestä itänyt suoravarsi. Eli olisko originaali ja ykköshaara hyvä? 

No, teen päätöksen. Into-Lianan alkuperäinen luikerovarsi on nimeltään Esikoinen, ja tuo haaroittumisesta uutta versoa tekevä on Kakkonen. Toivottavasti haaroja ei tule montaa, ei näiden perässä pysy, vaikka numeroita riittäisikin.

Tai sitten täytyy merkata heidät numerolapuin. Just saattaa riittää iltaenergia pikkulappusten askarteluun.

Liaani sai sukunimen

Lajien tunnistaminen (kasvien ja eläinten) on hillittömän kivaa puuhaa. Jos vaan aika riittäisi, niin salapoliisityöhön voisi uppoutua tosi syvälle. Liaanin oikeaa lajia olen selvitellyt ainakin yli kymmenen tunnin ajan, ja nyt uskallan olla varma kasvin suvusta.

Oletteko valmiit? *rummun pärinää*

Into-Lianan sukunimi on Mucuna. Hän kuuluu siis Mucuna-kasvien sukuun, johon kuuluu hiukan alle 200 lajia trooppisten alueiden köynnöksiä ja pensaita.

Mucunoiden tunnistettava pääpiirre on herneen tai pavunpalon tyyppinen siemenpalko, monilla köynnöslajeilla on myös kolmilehtiset lehdet.

Kuten siis Into-Lianalla tässä.

Laitoin tulitikkuaskin kannen mittakaavaksi kuvaan, yleensä se ei tuossa kiipeilytelineessä nökötä.

Mucuna-sukua hän siis on, mutta mikä tarkalleen niistä 197:stä lajista, sitä en vielä tiedä. Yksi mahdollinen vaihtoehto on Mucuna reticulata, mutta varmaksi en voi vielä mennä sanomaan.

Olisi hienoa, jos Into-Liana selviäisi talven yli kevääseen ja alkaisi kukkia. Silloin lajin määrittämiseksi olisi tieto siemenen, lehtien ja kukan ulkonäöstä, ja niiden myötä asian voisi melko varmasti lyödä tiks lukkoon. Tosin apinatutkijat ovat todenneet, että näitä liaanityyppisesti kasvavia köynnöksiä on aika hankala erottaa toisistaan.

Mutta siis, odotellaan rauhassa, ja odotellessa ihmetellään Into-Lianaa muuten vaan. Nopea hän on kasvamaan, mutta myös oppimaan: kasvutahti on selvästi hidastunut viikon aikana, taitaa alkaa ulkopimeys vaikuttaa, luulen. Voi olla myös, että kasvuvoima on mennyt lehtiin, ne ovat selvästi kasvaneet viime aikoina. Isoja lehtirypäksiä on kuusi, seitsemännet lehdet ovat kasvussa.

Pituutta Intolla on noin 150 senttiä, kiipeilyteline on jäänyt pieneksi.

Mucunat kuuluvat kolmanneksi suurimpaan maassa kasvavien kasvien heimoon, Fabaceaeen, johon kuuluu paljon nimenomaan kukkivia kasveja. Sana "faba" on latinaa ja tarkoittaa papua.

Into-Lianan lehdet ovat aika hienot: päältä keskivihreät ja alta katsottuna punertavasuoniset.

Asia saa jännän vivahteen, kun miettii Mucuna-suvun tyyppejä: joidenkin siemeniä jauhetaan vaihtoehtolääkkeeksi kaikenlaisiin vaivoihin, erästä lajia käytetään Etelä-Amerikassa rinteisillä maatiloilla maissien välissä maanparannuskasvina, joidenkin rungosta löytyy hallusinogeenejä ja monet lajin edustajista tarvitsevat lepakon pölyttäjäkseen.

Tähän mies totesikin kaikenlaiseen tottuneena ihmisenä, kuivahkolla äänensävyllä, että "kyllä me sulle yksi lepakko saadaan hankittua".

Noh, en ole aikeissa perustaa liaanitaimistoa, joten kukkien ei tarvitse pölyttyä siemensaaliin takia :) 

Tässä muuten vielä kuva siemenpalosta, aika kätevä lokeroinen säilytysmekanismi näille kahden euron kolikon kokoisille kivikoville pallukoille:

Tämän kasvin sielunelämään on ollut hauska tutustua ja samalla olen oppinut kaikenlaista irtotietoa liaaneista, sademetsistä, apinoiden ravinnosta ja sea bean -tyyppisistä siemenistä. Oppi ei ojaan kaada, joten mitään haittaahan tästä projektista ei siis voi olla – ellen sitten vahingossa syö Intoa ja ala nähdä näkyjä, hah.

Näkyjä en kyllä nähnyt tänään, kun koiralenkiltä portista sisään tontille astelin. Harvemmin käytettävän portin välistä kurkki iloinen gladiolus. Oma kasvi se ei ollut, koska en ole koskaan gladioluksia kasvattanut.

Hän oli piristävän raikas vieras naapurin puolelta. Elän toivossa, että se on siementänyt ja levittänyt sivumukuloita meidän puolelle. Ehkä hän on Into-Lianan sielunsisar, melko trooppiselta hän ainakin vaikuttaa.