Kuntta juhannuskukkii

Pohjois-Pohjanmaalla valoa riittää nyt avaralta taivaalta yön pikkutunneille asti. Ja juuri kun pimeä olisi tuloillaan, alkaa taas valostua. Puitteet ovat siis mukavat juhannuksen viettoon – niin kuin ne kyllä ovat joka puolella Suomea. Kesä on saavuttanut Maan kiertoliikkeeseen nähden korkeimman huippunsa ja sitä onkin syytä juhlia koko loppuviikko.

Lempparimaanpeitekasvustoni, kuntta, on kuin elävä matto. Nyt se kukkii sopusointuisin sävyin.

Puolukan kukassa on jo nähtävissä kypsän marjan lopullinen väri.

Mustikan kukinto väläyttää sitä violetinsinistä, joka värjää kielen piirakan syönnin jälkeen.

Kanervalla on jo aavistus morsiuspölyä yllään…

… ja tätä heinäkuussa nuppunsa avaavaa varpukasvia valaisee jäkälä. Vuosi sitten arvelin, että kyseessä ovat palleroporonjäkälä ja harmaaporonjäkälä. Lienenkö osunut oikeaan?

Pienten mäntyvauvojen vihreä väri on löytynyt juuri oikeasta paletista.

Isompien mäntyjen vuosikasvut ovat noin kymmensenttisiä.

Vanhemmat männynkävyt odottavat poimijaansa, niistä saa oivaa ruukunpäällistä joulu- ja pääsiäisistutuksiin (ainakin).

Pikkuiset metsätähdet tuikkivat kuin… no, tähdet.

Vaka vanha katajajoukko kasvaa siinä, johon se on nähnyt parhaaksi asettua. Ja vain siinä, sillä katajan siirto ei luonnossa kovin helposti onnistu. Tai siirto onnistuu, mutta eloonjääminen ei.

Puun kanto on harmaantunut charmantisti ja saanut kruunukseen vihertävää kiharaa.

Kuntta on tiivis matto, jonka läpi siihen kuulumattomat kasvit eivät pääse tunkeutumaan. Mutta kun ihminen rikkoo kunttamattoa, avautuu rikkakasveillekin väylä. Meilläkin mökin pihalle on rantautunut maitohorsmaa niihin kohtiin, joissa on kaiveltu talotekniikkaa tai ajeltu työkoneilla.

Tätä aion lähipäivinä nyhtää, tuntuvat onneksi lähtevän helposti irti hiekkaisesta maasta. Isommat pääjuuret risteilevät kyllä syvemmällä, joten samaan puuhaan joutuu todennäköisesti ensi kesänä. Ehkä karsinta kuitenkin hillitsee horsman kasvua.

Kuntta ei vaadi mitään hoitoa, kuten lannoitetta tai kastelua, joten saan pienen huilin kotona odottavista puutarhapuuhista. Ihan toimettomana en malttanut kauaa kuitenkaan olla, vaan väkertelin pienen istutuksen terassin pöydälle.

Vähän liilaa pelargonia…

ja punavalkoista pelargonia…

sekä hopeakäpälää

yhdessä pajuiseen koriin, helteitä odottamaan.

Lempeää juhannusta kaikille!

Joenvarren karkurit

Vanhojen talojen pihoista on jokimaisemaan karkaillut tai jäänyt kasveja, jotka elää sytkyttelevät omassa rauhassaan. Sellainen on esimerkiksi tarharaunioyrtti, joka tässä huitelee omissa korkeuksissaan.

(Edit: Yritin ensin vääntää tästä kurkkuyrttiä, mutta Anonyymi ohjasi minut ystävällisesti oikealle polulle. Kiitos vielä!)

Tarharaunioyrtti kasvaa kokemuksieni mukaan vuodesta toiseen sitkeästi siinä, mihin sen on kerran istuttanut, joten tämä kasvusto lienee alkuperäispaikallaan.

Sen sijaan aiemmin tyrkyttämäni kurkkuyrtti on yksivuotinen, mutta kova siementämään ja sitä kautta lisääntymään lähimaastoon.

Kurkkuyrtti on asiantuntijoiden mukaan kavala yrtti, vaikka sitä ruokaohjeissa salaatteihin käytetään. Tiede-lehti tiesi kertoa vuonna 2001, että "Kasvin lehdet ja kukat sisältävät maksamyrkyllisiä ja syöpävaarallisia pyrrolitsidiinialkaloideja, jotka aiheuttavat koe-eläimille myös perimävaurioita. EU:n komission haitallisten rohdosten listalla todetaan, että kurkkuyrtillä on vakavia haittoja, mutta ei minkäänlaista hyväksyttävää käyttötarkoitusta."

Iyyks. Itsekin olen kukkia salaatissa käyttänyt.

Noh, rikos lienee jo vanhentunut. Sitä kasvia ei tontilla kasva, aikoinaan tarharaunioyrtti rehosteli tässä wanhassa perennapenkissä, ihan aidan vieressä.

Nyt siinä kukkivat vain kivet. Ne eivät ole terveydelle vaaraksi, ellei niitä yritä nauttia sisäisesti.

Joenreunassa kasvaa myös vanhoja syreeneitä, jotka eivät näytä ihan perinteisiltä puistosyreeneiltä. Olisivatkohan unkarinsyreenejä? No tuonne kaheikkoon ei yllä hallin hammas eikä uhkaa hallin jalannostokaan.

Juhannuksena tarvittavat seitsemän yrttiä, kuten harakankello, ovat jo hyvässä kasvussa jokivarressa. 

Apilaa ja niittynätkelmää kauniina väriyhdistelmänä. 

Luontoäiti on järjestänyt uustulokkaallekin väriltään sopivan seuralaisen, koiranputken.

Juhannuskimppuun vielä niittyleinikkiä, lemmikkiä ja valkopeippiä, niin johan on määräkriteeri täynnä. Tuo nokkonen kannattaa kerätä vain, jos tykkää hieman tulisemmasta meiningistä.

Ja kun edessä pian on se yötön yö, niin toivottavasti on pilvetöntä, jotta aurinkoa voi valokuvata talven varalle. Jos suinkin vihtomiselta ja sulholoitsuilta ehtii...

Omalla tontilla kasvit ovat selvästi nautiskelleet viime päivien likihelteistä. Istuttelin viimeiset pikkutaimet paikoilleen, muun muassa pelargonien pistokkaat iloiseen värisekamelskaan näihin muovitettuihin koreihin.

Ruukkuostoksillehan sitä oli mentävä, niin oli kaikki purkit jo käytetty. Tuo ruskea muovitötsä tuli karjalankurkun kodiksi, säilyttää kosteutta kuumassa kasvihuoneessa savea paremmin. 

Pelargonit eivät kovasti tykkää muoviastioista, sillä ne haluavat kuivahtaa kunnolla kasteluiden välillä. Mutta nyt piti mennä näillä, jotka sain kyyditettyä polkupyörän stongalla.

Yhdessä talvehtineessa pelargoniruukussa alkoi itää joku omituinen otus. Se piti tietysti siirtää omaan yksiöönsä varttumaan. Nyt sille löytyi oikea nimi, hän on innokkaasti siementävän mökinihmekukan taimi.

Nyt pitäisi enää vaan tietää, että mitä ihmettä mä teen taas yhdellä mökinihmekukan taimella. Niitä kasvaa jo kolmessa isossa ruukussa, joita kannan syksyllä kellariin ja keväällä useamman kerran sisään ja ulos, selkä niukuen. Mutta ei näin isoa ja potraa kasvia voi kompostiinkaan nakata. On vain siis odotettava valaistumista sen käyttökohteesta.

Raikas Johnsonin sininen

Alkukesä, ja suurin osa ihanuudesta vielä edessä. Ehkä siksi(kin) tykkään kurjenpolvista, koska ne ovat luonnossa ensimmäisiä "kunnon" perennoja: runsaskukkaisia, kaunislehtisiä ja syvänvärisiä. Ja kyllä, samat kriteerit saattaa päteä esim. voikukkaan, mutta se ei nappaa ihan yhtä vahvasti. Vain hermosta nappaa, jos on napatakseen.

Nyt sinisilmänsä on avannut kurjenpolvi Geranium 'Johnson's Blue'. Sen kukat ovat melko isot, sanoisin, että Väinämöisen palttoonapin kokoiset, heh.

Tuo melko samannäköinen tyyppi profiilikuvassani on tarhakurjenpolvi (G. x magnificium), sen aika koittaa noin viikon päästä.

Ensimmäisenä perennapenkeissä alkavat kukkia tuoksukurjenpolvet. Tässä muutama vuosi sitten kasatussa joukossa oli alunperin kolme tuoksunpolven tainta, komeasti ovat tilansa täyttäneet. Muiden lajien täytyy olla tarkkana, ettei Geris vie kaikkea lebensraumia...

Pienellä tontilla elintila on kortilla, mutta onneksi kasvit eivät välitä rajapyykeistä. Niinpä minäkin saan nauttia juhannusruusun tuoksusta, lähietäisyydeltä.

Omallakin tontilla tämä klassikkopensas oli aikansa, mutta se olisi kaivannut täysaurinkoista paikkaa, jota ei ollut juuri silloin tarjolla. 

Toisesta naapurista tuttavuutta tekee joku leimun näköinen, en ole varma lajista.

Mikäs siinä, tervetuloa vaan! Ja tervetulleeksi toivotan myös uuden lajin, viime syksynä istutetun vaaleanpunaisen päivänkakkaran. Mitään erikoista ei siis ole luvassa, mutta vaaleanpunaista kylläkin, ja siitä nyt kovasti iloitsen. (Voiko keski-ikään asettuneelle ihmiselle tulla vaaleanpunainen kausi jäädäkseen?)

Valkoiset serkkunsa ovat jo avanneet nuppujaan, ihanan raikkaita ovat he.

Orvokkiruukut ja –korit alkavat nyt olla kasvukäyränsä huipulla. Viikon päästä kasvit alkavat jo retkottaa, joten laitan vielä pari otosta näistä sydämeni valituista.

Tähän kassikorisysteemiin pitäisikin heti alkuun istuttaa jotakuinkin tämän kokoisia kasveja, niin olisivat sopusuhdassa. Toisaalta, ne saattaisivat sitten nopeasti kasvaa ylikokoisiksi...

Iltapäivän paahteessa kasvavat yksilöt ovat ihmeesti jaksaneet pysyä napakoina. Ruukku on maassa, ehkä yön viileys on tasapainottanut päivälämpötilan keskiarvoa.

Häkkiin teljetyt yksilöt ovat yrittäneet venytellä itsensä ulos vankeudesta. 

Taidan päästää heidät lähipäivinä vapauteen ja istuttaa tilalle muutaman aitoelämänlangan, jotka niin ikään venyvät ja vanuvat taimipoteissaan, uutta kotia odotellessaan.

Taimipoteissaan asuu vielä joitakin värinokkosia l. isokirjopeippejä (Coleus), jotka kylvin turhan myöhään. Elättelen toivoa, että jostain löytyisi vielä yksi sopivan kokoinen ruukku heille. Kaikki järkevän kokoiset pytyt on kyllä jo taidettu käyttää. Mikään ei koskaan mene tasan, ei. (Pitäisi olla suunnitelmia, joo).

Mutta onhan niitä suunnitelmia niin Kovin Vaikea tehdä, kun siemenpussit rapisevat ja multasäkki pölisee. Risiinejäkin tuli viisi, vaikka tuohon terassin nurkkaan niitä tarvitaan kaksi, kolme. Onhan se hyvä olla pari tainta varastossa, eh heh hee. 

Noh, hyvässä kasvuvauhdissa ne ovat, ja suosiolla omissa isoissa yksiöissään, varpaissaan vain hiukan krassia.

Koristemaissien ja joidenkin daalioiden tyvelle laitoin riippalobeliaa, joka kukkii varsin rentovartisesti. Aika söpöjä, vaikka itse sanonkin, krhm.

Elämää ja elämyksiä -blogin Pirkko kertoi sittenkin löytäneensä sisältään pienen pelargonifanin. Tämä tuli mieleen, kun katselin Tontti 559m²:n ekan vuosipäivän kunniaksi väsäämäni puulaatikkoistutuksen punaista pelakuuta. Tämä on kyllä niin klassikkokesäkukka, kuin vain olla voi, eikä klassikoista voi millään olla pitämättä :) Ja ainoa kasvi, joka selvisi talven yli, sekin on arvo sinänsä.

Toisesta klassikosta, samettikukasta, olen ollut melkein tykkäämättä tänä vuonna. Kasvit venähtivät taimikasvatusvaiheessa kasvihuoneen lämmössä aivan järjettömiksi honkkeleiksi, joiden puolen metrin korkeudella huitelevassa päässä keikkuu pieni kukka. Muutenhan asia olisi ihan ok, mutta kun kyseessä on KÄÄPIÖsamettikukka. Hmm.

Kasvihuoneen kuumuudessa viihtyi ja viihtyy edelleen muun muassa chili ('Caribbean Antillais'), jonka  podit alkavat saada väriä kylkiinsä. Ihmettelen vain, että siemenpussi kertoi lajin olevan C. Annuum, mutta hedelmä näyttää kyllä melkoisen habanerolta (C. chinense)?

Vielä on paaaljon opittavaa.

Viime vuotinen chiliserkku C. annuum 'Hot Super Chilli F1' oli talven jäljiltä varsin ohut-oksainen. En kuitenkaan leikellyt sitä, vaan katsoin, mitä hän rihmalonkeroillaan tekee. No hedelmiähän hän rupesi tekemään ja ihan hyvin ne lonkerot ovat jaksaneet podeja kantaa.

Tämä asuu ulkosalla ja nuoremmat serkkunsa kasvihuoneessa. Ikärasismiako?

Testailen myös tomaattien reaktioita sekä kasvihuoneilmaan että taivasalla oleiluun. Molemmissa olosuhteissa ja molemmissa lajikkeissa ('Sungold' ja 'Tiny Tim') on jo raakileita, mutta kasvihuoneessa ne ovat kehityksessään pidemmällä. Näihin palleroihin alkaa jo muodostua punaista uumoilevaa väritystä. 

Jotenkin kyllä outoa, ihan kuin eläisin kesää jo pidemmällä kuin puolessavälissä kesäkuuta... Kaikenlaisiin asioihin sitä tarhaajan täytyykin totutella :o

Totuttelen vielä myös uuteen kesäkukkaan, täpläsievikkiin, josta en ole ollut ihan varma. Että onko se kiva vai ei. Tänään sanoisin, että ihan oikeinkin kiva. 

Tämän myötä toivottelen kaikille täplikkäitä ja raidallisia kesäpäiviä!

Karjalainen kurkku

Terveiset Pohjois-Karjalasta! Otin varaslähdön kesänviettoon ja piipahdin itäisessä Suomessa puoliskon kanssa muutaman päivän. Kyllä oli erilaista nähtävää kuin kotinurkilla, alkaen nyt vaikka tästä Ukko-Kolin huipulta avautuvasta kansallismaisemasta.

Jylhää, komeaa! Ja aina jaksaa hämmästyttää kasvit, jotka kasvavat varsin niukoissa ja karuissa olosuhteissa, kuten tämä saniaistyyppi.

Ei taida tuossa kivenkolossa olla paljoa maa-ainesta, mutta siihen hän on päättänyt asettua. Vielä niukempaa alustaa kaipaavat jäkälät, jotka koristavat ikiaikaista kallionkylkeä.

Vaaramaisema on kyllä eksoottista ihmeteltävää lattealla alueella asuvalle, niinpä ajelimme miekkosen kanssa ristiin rastiin näitä kesäisen autioita karjalaisteitä. Tässä tie nro 522, josta saisi varsin mainion matkailutuotteen nimeltä "Route 522."

Matkan varrella pysähtelimme nähtävyyksien kohdalle ja sain hyvin havainnollista oppia mm. sotahistoriasta. Tässä Törnin-Männistön kallioisessa asekätkössä piiloteltiin tuliaseita siltä varalta, että Neuvostoliitto olisi Toisen maailmansodan loputtua hyökännyt Suomeen. 

Rintamamiesveteraani Arvo Männistö kävi tarkastamassa kätkön koskemattomuutta 50 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 kertoi asiasta viranomaisille. 

Huh, vetää hiljaiseksi tuo sodan konkreettinen muisto. Asekätkölle johtavan polun varressa kasvaa valkoisia kurjenpolvia, jotka tuntuvat muistuttavan, että ihmisen on hyvää elää rauhassa ja rauhaa rakastaen.

Mutta siis, ajelimme, söimme erittäin hyvin, tutkailimme luontoa ja lopulta (hiukan pitkin hampain) palasimme kotiin. Loppumatkasta taivaalla näkyi pitkään sateenkaari, jonka päätä emme harmiksemme ehtineet lähteä etsimään.

Tuliaisina toimme mahtavaa ruisleipää sekä karjalanpiirakoita, jotka kuitenkin katosivat jo automatkalla. Ne ovat kyllä aivan eri tuote, kuin kaupan hyllystä muovipussista löytyvät "karjalanpiirakat". 

Puutarhaa en aivan kokonaan unohtanut, toin kasvihuoneeseen yhden kurkun taimen, heh. Siinä on vasta ensimmäinen lehtipari, joten jännittää, ehtiikö kasvi tehdä hedelmää ennen syksyä. Mutta karjalaisen kurkun toivossa siis eletään.

Sateenkaari tuntui myös muistuttavan siitä, että on ihanaa kun on kesä, läheisiä ihmisiä ja hyvä kukkienkastelija, joka minun kohdallani on armoitettu viherpeukalo-naapuri. Niinpä viikko sitten punertumaan alkanut paprika oli entisestään punertunut.

Myös kasvihuoneen ulkopuolella olivat asiat hyvin, ja muutaman päivän tauon jälkeen olikin taas kiva nähdä tuttuja "naamoja", kuten näitä erittäin epämääräisen väriyhdistelmän muodostavia orvokkeja.

Kesäkukat vasta virittelevät kukintojaan, sen verran viileä alkukesä on ollut. Mutta täpläsievikki, jonka kasvatus oli jotenkin hiukan hankalaa, on palkinnut odotuksen avaamalla nuppujaan.

Tuo täplis (Nemophila maculata) menestyy kivikkokasvinakin, varmaan siksi sillä on mehevät lehdet. Lehdet tuntuvat napsahtavan herkästi poikki, siitä se hankalan taimikasvatuksen tuntuma. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, toivottavasti hän kukkii reippaasti monta kuukautta.

Pihan kuningatar on tällä hetkellä isabellansyreeni, jota jänis ei tänä vuonna onneksi rouskinut.

Vaaleanpunaista ja tuoksuvaa, ilmassa nuokkuvaa. Kyllä häntä kelpaa nyt ihastella. Ja kyllä ihmisen muutenkin kelpaa, kun viikonloppuna pääsee taas reissuun... Ehkäpä Pohjois-Pohjanmaalta löytyy karjalaiselle kurkulle kaveri?