18. elokuuta 2012

Sinne meni torso! (Feat. Pesäraunioinen)

Nyt tuli niin hämyinen otsikko, että voisi luulla puutarhailijan maistelleen pihallaan kaikenlaista ei-suositeltavaa sientä ja siementä. Mutta ei, ihan asian päällä tässä ollaan.

Tänään oli kuulkaa aika vinkeä päivä: aurinkoinen ja lämmin kesälauantai joo, mutta myös jotenkin erikoinen. Erikoista ei ollut se, että aloin maalata oravan pähkinäkioskia (kerron siitä seuraavassa postauksessa), vaan se, että suojapaperille laskeutui ampiainen, joka oli saanut vaaksiaisen saaliikseen. Hain nopsasti sisältä kameran, ja sillä välin vaaksiainen oli päässyt eroon sekä jaloistaan että siivistään.

Ampiainen teki noin minuutin verran töitä, että sai vaaksiaisen vartalon tukevaan otteeseen ja itsensä lentovauhtiin painavan kantamuksensa kanssa.


Tuo yläviistoon osoittava pätkä on siis vaaksiaisen torso. Täytyy sanoa, että en ole koskaan aikaisemmin nähnyt moista touhua ja että ampiaisen työ oli raakuudestaan huolimatta ihailtavan systemaattista. Mutta saisivat ampparit harjoittaa peto-ominaisuuksiaan jossain muualla kuin mun rauhaisassa askartelupaikassa... 

... johon hetkeä myöhemmin pätkähti iso toukka. Koira haukkui sen ihan sykkyrään, joten nostin toukan aidan toiselle puolelle.


Etsin netistä tiedon, että kyseessä on lehmuskiitäjän (Mimas tiliae) toukka. Enpä ehtinyt takaisin ulos, kun alkoi uusi haukkukonsertto. Metrin päässä tämän pätkähtämispaikassa oli toinen samanlainen toukka. Siellä ne olivat koivun lehvästössä asustelleet tähän asti ja nyt oli aika lähteä koteloitumaan maahan. Pari viikkoa olivat ilmeisesti myöhässä normaaliaikataulusta, kylmä kesä lienee viivästyttänyt tavanomaista perhosrytmiä.

Olen kovin iloinen, ettei kumpikaan tipahtanut maalipurkkiin eikä varsinkaan mun tukkaan. Jäks.

No pian tämän jälkeen aidan taakse, askartelukeskuksen eteen, parkkeerasi kaksi uskonasioissa jalkautunutta rouvaa. Tarkastin nopeasti kengänreunat, niissä ei ollut merkkejä liiskaantuneista toukista. Heidän kanssaan sitten ystävällisesti turinoimaan luonnon kauneudesta ja ihmisen väkivaltaisuudesta. Ihmisen pahat ajatukset tulevat sisältäpäin, toinen rouvista arvioi. Ajattelin, että huono tuota on epätodeksi väittää, sieltä ne taitavat jostain sisuksista kummuta ihan kaikki ajatukset. Ulkoa en usko ajatusten kenenkään mieleen tulevan, se olisi ulkoavaruus-osastoa.

Rouvia kuunnellessa bongasin koivunrungosta hämiksen. Se ei ottanut kantaa keskusteluun puoleen tai toiseen, se otti aurinkoa.


Rouvat jatkoivat matkaansa. Ylhäältä pätkähtävien toukkien, vaaksiaiskuoleman ja muiden taivasasioiden jälkeen päätin jättää askartelupisteen ja lähteä etsimään jotain kasveihin liittyvää tolkullista tekemistä. Sitä löytyi kylppärikasvien huollon muodossa.

Kaksi pesäraunioista (Asplenium nidus) on kasvanut kylppärin lasitiili-ikkunalla muutaman vuoden, ne ovat viettäneet kesät ulkosalla. Otin saniaiset ulos ruukuistaan, pesin niiden pesät eli ruukut (heheh) ja leikkasin pois liian isot tai rumat lehdet. 


Melkein kaikki jäljelle jääneet lehdet ovat kasvaneet tänä kesänä, ovat mukavan raikkaanvihreitä. Tuon kokoisena kasvit myös mahtuvat paremmin sisälle.

Pesäraunioinen tarvitsee tasaista kosteutta, muttei märkyyttä, ja paikan jostain muualta kuin eteläikkunalta. Paahteesta se ei siis pidä. Nämä mun yksilöt ovat kyllä kärsineet kuivuudesta, koska kylppärissä pohottaa kuivausrumpu, sekä kuumuudesta, kun kylppäriin tulee saunan lämpöä. Mutta ne ovat sopeutuneet moiseen Saharaan melko hyvin.

Toinen kylppärikasviprojekti oli pullojukan ruukuttaminen isompaan yksiöön. Ihan hyvä, että tein sen, sillä kasvilla oli ruukussa pelkät juuret, ei multaa laisinkaan.


Ihmeesti se on kuitenkin pysynyt hengissä, ja jopa kasvanut...! Liikakastelu ei tuossa aavikko-kylppärissä ole kyllä ollut vaarana, ehkä siinä on ollut kohtuullisen viihtymisen syy.

Puuhastelujen jälkeen, ennen grillin tuoksuihin uppoamista muistin esitellä miehelle eilen saamani lahjan, sen kukkaruukun multaan puoliksi upotetun raa'an kuusenkävyn. Juu ei. Ruukussa oli kävyn sijaan pelkkä kävyn painauma.


Mahtavaa huumorintajua luontokappaleilla :)

Se, joka lahjan antoi, tuli ilmeisesti katumapäälle. Että ei hyvänen aika, en kai mä sitä parasta käpyä sille eukolle antanut. Ei se sen arvoa kuitenkaan ymmärrä, omituinen höpöttäjä.

Tai ehkä lahjan vei joku kateellinen. Että voi hitto, miksi eukko sai priimakävyn, vaikka mä oon aina toivonut just semmoista. Käyn pöllimässä puikulan, ei se sen poistumista kuitenkaan edes huomaa.


Kuka kävyn ikinä veikään, tarvitsee sitä tosiaan enemmän kuin minä. Ja tällä hetkellä toivon, että huomisesta tulisi oikein supertylsä sunnuntai.

16. elokuuta 2012

Iso, vihreä ja puoliksi mullassa

Kylläpä työssäkäyvän viikko sujahtaa vikkelään, just ja just ehtii iltaisin tehdä yhden puutarhakierroksen. Mutta toisaalta, kun ei ole jatkuvasti pihalla häiritsemässä luonnon omia meininkejä, niin voi löytää ruukusta kivan yllätyslahjan.


Joku on kaivanut puoliksi multaan mulle raa'an kuusenkävyn. Oi, kiitos kiitos, onpa hieno lahja. En osannut ollenkaan odottaa mitään tällaista eikä mulle olisi tarvinnutkaan mitään, nääs nääs ja voi voi.

Lahjan antaja ei kyllä jättänyt viestiä, että kuuluuko lahjan olla tuossa multakääreessä aina, vai voinko ottaa sen pehmusteestaan pois ja viedä sisään olohuoneen koristukseksi...?

Myös tomaatti suo nyt lahjojaan, tosin ne ovat ihan odotettuja versioita.


Makuvertailun "punainen Tumbling Tom vs. oranssi Sungold" selvä voittaja on Sungold. Harmi vaan, että se kasvaa isona runkotomaattina, joka on ehkä hiukan hankala ruukkukasvatettava. TT on pensasmallia, joten menee ruukussa kuin vihreä käpy konsanaan.

Ruukussa menestyy hyvin myös värinokkonen (Coleus), joka on nyt parhaimmillaan: riittävän iso ja syvänvärinen, eikä vielä kuki.


Coleuksessahan kukat eivät ole oikeastaan kummoinenkaan kauneuslisä, nuo lehdet ovat Se Juttu.

Lehdistä tulee mieleen terälehti (juu-u, mulla on luova mielikuvitus), joka näillä viimeisillä jalokärhöillä (Clematis 'Piilu') on jostain ihmeen syystä tällainen läiskäinen. Siis jokaisessa kukassa yhdessä terälehdessä on tuollainen lokinqaqqa-tyyppinen läiskä.


Mikä lie virustauti, luulen. Caqqaa se ei ainakaan ole, kun ei lähde pyyhkäisemällä. Höm.

Auringonkukka on suorittanut näyttävän kukkimisensa ja nyt näyttää ihan jalkalampulta. Onpahan komea struktuuri tuossa kukan taustapuolella...!


Ennakoin sen, että töiden alku tuo mukanaan pientä nuuvahdusta ja puutarhakeskittymisen herpaantumista, siksi harjoitin viime viikonloppuna tiukkaa kotoilua eli homingia leipomalla pellillisen mustikkapiirakkaa synti-tyyppiseen voita tursuavaan taikinaan sekä keittämällä mustaherukkahilloa.


Marjat löysin pakastimesta, viime vuoden sadosta, mutta hyvän hillon niistä hillosokerin avulla saa. Tuoreet mustaherukat syödään nyt puskan vieressä seisten. Sitä minä kutsun kotoilujen kotoiluksi.

13. elokuuta 2012

Hetki kiitoksen

Tuli kuulkaa valtava kiitollisuuden tunne. Että onpa ihan supermahtavaa, että on lajitovereita, jotka kokevat puutarhapiiperryksen, kasvimanian, siemenvillityksen ja sipulihulluuden omakseen. He ymmärtävät Kaikki Tärkeät Asiat puolesta sanasta ja pienestä kuvasta. Heille ei tarvitse selittää, mitä tällaisesta harrastuksesta saa. Ja he olette te.

Joten iso KIITOS kaikille puutarhailijoille täällä Blogistanissa! Tajusin, että ilman tätä kanavaa voisin jupista kasvijuttujani vain satunnaisesti ja varsin lyhykäisesti, sillä asiasta innostumattomat eivät jaksa kauaa kuulla orvokinkasvatuksen ihanuudesta eivätkä keväisistä ruukunkantoviikoista eivätkä kesäisistä savenkaivuusessioista eivätkä jonkun kukan terälehtien leveyksistä tai keskellä talvea tehdyistä yksityiskohtaisista pihasuunnitelmista (ei, he puhuvat hiihdosta). Puhe-etäisyydellä ei asu tällaista määrää taitavia, hauskoja ja kiinnostavia viherpeukaloita, joilta saan hurjasti tietoa ja mahdottomasti huvia sekä paljon tukea satunnaisen turhautumisen hetkellä.

Haluaisin antaa kaikille peräkärryllisen muhevaa multaa ja kuusi säkkiä kiehtovia siemeniä (ainakin), mutta varallisuusrajoitteiden takia on tyydyttävä kahteen kiitoskuvaan, tosin erityisen huolella valittuun kahteen kiitoskuvaan.

Tässä teille runsaasti hajuherneen täyteläistä tuoksua ja ruusunpunaista väriä, nurkka-auringolla höystettynä.


Lähetän myös anteeksipyytelemättömän tiikerililjan (Lilium 'Citronella') raikasta keltaista energiaa. Vaikka monet ovat liljojen suhteen vähän on-off -tyyppejä (niin kuin itsekin olen), niin uskon, että osaatte arvostaa tätä hurjapäätä, jonka korkeimmat kukat keikkuvat puolentoista metrin korkeudella sinitaivasta kurkotellen.


En minä muuta osaa tässä Thanksgiving-momentin tuoksinassa sanoa, kuin että hienoa, että olette olemassa. 

Ps. Olen aloittanut uudet työkuviot, joten näin alkuun saattaa olla, että blogin päivitys harvenee hiukan. Tai sitten saattaa olla, että saan vauhtia raapustaa postauksen joka ilta, mistäs sen tietää :)

11. elokuuta 2012

Kolminkertaista kateutta

Kuinka paljon närästyslääkettä joutuisikaan napsimaan, jos olisi kolminkertaisesti kateellinen? Sitä ei onneksi tarvitse tietää, mutta kateutta on kyllä tällä tontilla tänä vuonna riittänyt. Ensin kukki orvokki 'Envy', sitten isotsinnia 'Envy' ja nyt aukesivat punahattu 'Green Envyn' ensimmäiset kukat.


Kateus aiheuttaa viherrystä, siitä tietysti näiden lajikkeiden nimi. Orvokki oli myrkynvihertävä...


... ja isotsinnia limenvihreä.


Oli silkkaa sattumaa, että kateus korostuu tänä vuonna. Tuntuu kyllä, että lajikkeiden nimeäjillä on mielikuvitus hiukan takussa, kun kaikki vihertävä tuo mieleen kateuden ja vain kateuden :)

Tuon vihertävän punahatun terälehdet ovat kapeammat kuin vähemmän jalostetun serkkunsa. Saman huomasin vanhemmissa Echinacea x hybrida 'Paradiso' -lajikkeessa. Peruspunaisiksi kasvaneilla yksilöillä on leveämmät terälehdet, kuin tällaisen oranssihtavan värin ottanut.


Kaikissa punahatuissa, kuten näissä valkoisissa peruspunahatuissa Echinacea purpurea 'White Swan' pörrää nyt surriaista ja perhosta ihan kilpaa.  

Tärkeintä tuossa puuhassa näyttää olevan järjestelmällisyys. Kukka on kierrettävä täsmällisessä järjestyksessä, niin että yksikään pisara ei jää hukkaan. Ihan jalat keltaisina saa mettä maistella.



Tosin kun kuvaaja pukkaa naamansa liian lähelle, on pörriäisen lähdettävä muihin maisemiin. Sommoro!


Myös virginiantädyke (Veronica virginica 'Alba') viehättää kimalaisia, ja samalla systeemillä tähkää näytetään kiertävän.


Pienellä sirolla tähkällä kukkii valkoalpi (Lysimachia clethroides), jonka herkkyyttä pitää kumartua katsomaan lähempää. 


Valkoiset perennat rauhoittavat kyllä mukavasti kesäkukkaruukkujen väripyrskäyksiä. Näitä pitäisi lisätä – kunhan ensin saisi sitä perennatilaa lisää. Nurtsia voisi kyllä vielä supistaa... vaikka jo ensi vuonna, jos innostus syttyy.

Nyt ei kuitenkaan vielä hosuta ensi vuotta, vaan nautiskellaan loppukesän tunnelmasta. Mökiltä löytyi reilusti mustikoita (eikä muistella sitä, että poimintasää oli elokuun alussa vilpoisa +12 °C) ...


... ja lähimaastosta viljapelto, ja tähkistä paljon leppäkerttuja. Söpöä, eikö olekin?


Sitä en kyllä tiedä, että onko tuon vihertävän viljalajikkeen nimi kenties "Kateus".

5. elokuuta 2012

Kello neljän kukkashow

Mökinihmekukalla (Mirabilis jalapa) on sisäänrakennettu kello. Se avaa kukkansa iltapäivällä, mistä enkkunimi "The four o'clock flower" on tietty peräisin. Kasvi oli myös yksi laji Carl von Linnén kukkaiskellossa.

Vuorokausikellon lisäksi muutaman vuoden ikäisellä mökinihmekukallani on aika tarkka vuodenaikakello, se nimittäin alkaa kukkia joka vuosi melkein samoilla kalenterinäppäimillä eli kesäkuun lopulla.


Tämän keltaisen version olen kasvattanut siemenistä, joista ekana vuonna tuli kirjavaa kukintoa keltaisen, valkoisen ja pinkin sävyissä (lajike 'Broken colours'). Ekan kellaritalven jälkeen kukat ovat olleet pelkästään keltaiset. Ehkä emotaimet kuolivat talven aikana, mutta multaan ropiseet siemenet lähtivät keväällä itämään.

Pari vuotta sitten Kreetalla näin samaa kasvia pinkin ja valkoisen värisenä, ja sinnehän sitä oli mentävä pusikkoon siemeniä napsimaan. Valkosiemenet vasempaan taskuun ja pinkit oikeaan, kuului muistisääntö. Nyttemmin pinkeistä siemenistä kasvavat versot erottaa keväällä siitä, että niiden varret ovat kirsikanpunaiset. Keltaisista ja valkoisista siemenistä syntyy kasveja, joilla on normaalin vihreät varret.

Nuo uudemmat kasvit alkavat kukkia selvästi myöhemmin kuin vanhempi keltainen, eroa on useampi viikko. Kasvit eivät myöskään ole yhtä tuuheita, vaikka kasvupaikka on suht' samanlainen.


Noh, kukkimaan ne ovat kuitenkin alkaneet. ja väritys on pysynyt viimevuotisen kaltaisena. Yksivärisistä pinkeistä kasveista kerättyjen siementen toisen vuoden jälkeläiset ovat yksivärisiä pinkkejä. 


Kukan keskusta on oikeastaan heleä kirsikanpunainen ja reunus on tummanpunainen, että ihan yksivärisiä ne eivät ole, jos nyt ihan supersupertarkkoja ollaan. (Ja miksei oltaisi.)

Nyt tulee vaikea lause kirjoittaa: Vaaleanpuna- ja valkokukkaisista kasveista kerättyjen siementen toisen vuoden jälkeläiset ovat joko yksivärisiä kirsikanpunaisia tai valkoisen ja kirsikanpunaisen kirjavia.


Yhtään valkoista kukkaa ei ole siementaimista syntynyt, minne lie hävinnyt se ominaisuus. Mutta tosi herkullinen tuoksu näissä kaikissa kukissa on, sitä on iltaisin käytävä nuuhkimassa. Tätä kirjoittaessani yksi pikkukukka on vieressä sohvalla ja välillä havahdun, että mikä ihana täällä tuoksuu... Tämä kesä on ollut kyllä vähän surkea mökinihmekukallekin, ei se sateessa juuri intoudu kukkimaan.

Ja jostain tulee taas mieleen se asia, että miksi kasveille annetaan niin ankeita suomenkielisiä nimiä? Mirabilis tarkoittaa jotain hienoa ja ihanaa, ja Jalapa on (ainakin) kaupunki Meksikossa. Miten tuosta ikinä saa mielikuvan jostain sysi-Suomesta, kosteassa varjoisassa notkelmassa lahoavan mökkerön rapistuvan kivijalan kupeesta?

Olisihan sitä voinut nimetä tomaatinkin jotenkin enemmän suomalaisittain. Että Solanum lycopersicum, sehän on ihan selvästi lakopersikka. Että lakoon meni se komea persikkasato, ei jäänyt kuin surkeita pikkunääpäleitä naavittavaksi.

No niitä tomaatteja meillä on nyt alkanut kypsyä mukavaan tahtiin. Joka päivä saa syödä ja tuputtaa muille.


Keltainen 'Sungold' on tosi hyvä "syömätomaatti", makea kuin mikä. Tai no, niin makea kuin tomaatti nyt normisti voi olla.

Syödähän näitä nyt sitten pitää, ei kirsikkatomaateista viitsi mitään ihmeempiä ruokia alkaa rakentelemaan.


Sinne vaan, ääntä kohti. Kello neljältä ja kaikkina muinakin aikoina.

4. elokuuta 2012

Pagodikärhössä temppelin alku?

Hidasta on ollut pagodikärhön kasvu ja pitkä on ollut odottavan aika. Onneksi tässä on ollut muutakin kesätekemistä, ettei ole tarvinnut ihan vaan istua ja hämähäkinseitteihin kadota.

Lyhyesti pagodikärhön tähänastinen elämä: Kylvin siemenet huhtikuussa, niiden itäminen kesti toista kuukautta. Kolmesta itäneestä vain yksi näytti jaksavan väkertävää itselleen edes sirkkalehtiä.

Jätin moiset jumittajat kevätkiireissäni oman onnensa nojaan täyttyvän kasvihuoneen seinäruusuiksi, kastelin niitä aina muistaessani. Aika kului, vesi virtasi joessa ja yks' kaks' bongasin ne. Mitä ihmettä, jurottajistahan oli heinäkuun lopussa kehittynyt ihan oikeita taimia, vaaksan ja kahdenkin mittaisia.


Enpä olisi kyllä koskaan uskonut. Ajattelin, että saan seurata pagodikärhön elämää vain Sarin blogissa, mutta näinhän se taas nähtiin, että puutarhurin ei auta hosua.

Ja puutarhurin, jolla on pikku apulainen, on otettava kuvansa nopeasti tai jokaiselle kasville kasvaa lisäjalat ja turkki.


Pagodikärhö on kiinnostava tapaus, vaikka se ei kukikaan kovin näyttävästi. Vaaleankeltaiset pienet kukat muistuttavat siperiankärhön kukkia, mutta ovat selvästi vaaleammat. Sen sijaan tuo nimi ja historia on kiinnostava. Pagodikärhö (Clematis chiisanensis, tässä lajike 'Korean Beauty') on esitelty maailmalle joskus 1910-luvun puolivälin tienoilla. Kasvi on kotoisin Koreasta.

Sana 'pagodi' puolestaan tarkoittaa "Intiassa, Kiinassa ja Japanissa buddhalaisten temppelien erillistä, useampikerroksista, taitekattoista temppelitornia". Näin meitä valottaa Koululaisen Uusi Tietosanakirja vuodelta 1974. Jos kaipaa laveampaa selitystä kuvan kera, se löytyy Wikipediasta.

No, ovatko korealaiset nähneet pagodikärhön kukassa temppelirakennuksen katon muotoja?

Kuva: Johnsons

Vai onko kasvi vain yksinkertaisesti viihtynyt temppelien läheisyydessä? Ehkä molempia, mutta nimi tulee kuitenkin Chiri-san-vuoresta, joka on Korean toiseksi korkein vuori (1915 metriä). Vuoren alkuperäinen nimi on Chiisan, se löytyy kasvin latinalaisesta nimestä. Ja kas vain, pagodikärhö on kotoisin tuolta vuorelta. Ta-daa. 

Korealaiset kuulemma tykkäävät kovasti vuorestaan ja patikoivat kansallispuistomaisemissaan erityisesti kesäisin ja syksyisin.

No niin, tällainen tapaus tontille sitten on rantautunut. Kun tässä on jo opittu elämään anglikaanisen piispan kanssa, niin mikä ettei buddhalainen korkeanpaikan temppelikasvikin joukkoon sovi. Puitteet ovat vaan nyt kovin erilaiset, ei ole pyhättöä eikä vuorimaisemaa hälle tarjota.

Kaivoin taimet puolisaviseen paikkaan, jossa asuu ennestään alppikärhö (juu, toinen alavalla maalla huimausta saava) ja tämän kesän aitoelämänlangat. Tiedän jo nyt, että kärhöille pitäisi kehittää joku muu tukisysteemi, kuin tiipiin muotoon tökätty bambukeppitrio. Joku nätimpi ja kestävämpi, todellakin.

No, tuolla jossain ne nyt ovat, pagodikärhöt.


Nuokkuvista keltaisista tuli mieleen auringonkukka, joka kasvaa uuden kärhöhässäkän vieressä. Hän näyttää mulle takaraivoaan ja naapurille valoisat kasvonsa. Onko tämä mielestänne oikein?


Entä onko oikein se, että olen odottanut korianterin siementen kypsymistä viikkotolkulla ja sitten ne ykskaks kypsyvät, eivätkä odota poimijaansa? Tippuvat maahan, katoavat sinne, niin että kypsyttäjä saa vain viisi vaivaista palleroa ensi vuoden kylvöksiinsä?


Harmistuneena napsin silmäniloa eteiskuistin kukkapulloihin. Se helpotti vähän.

Kevään pionit kestivät pullokukkina useita päiviä, daaliat ovat kokemukseni mukaan myös melko kestäviä leikkokukkia.   



Maloppia kehutaan kestäväksi leikkokukaksi, testataan siis sitäkin.


Aurinkoisena hetkenä malopin keskustähti hehkuu upeasti.


Jos olisi taipuvainen mystifioimaan asioita, niin nyt aineksia olisi yllin kyllin. On piispaa, on hämärän aikaa, on temppelikasvia, on hehkuvia tähtiä. Ja mikä hauskinta, on myös hehkuva kottikärryn rengas.


Päiväkahvilla istuskellessani ihmettelin katajan juurella loimottavaa punaista. Aurinko se siellä paistoi renkaan läpi juuri sopivasti. 

Voihyväntähen, onneksi pääsee kohta töihin :D

2. elokuuta 2012

Leicesterin piispa

Jos ei pääse ulkomaille, niin ulkomaat tulevat kylään. Ja parhaassa tapauksessa, joskus harvoin tosin, visiitille piipahtaa Oikea Arvotapaus. Niin kuin nyt vaatimattomalle 559 neliön tontillemme tupsahtanut Leicesterin piispa.


Minä en tiennyt, mitä tällaisille merkittäville tahoille tarjotaan, joten juotin hälle Kekkilän pinkkiä. Hyvin näytti maistuvan ja sen takia (tai siitä huolimatta) piispa rupesi viihtymään. Tuntui asettuvan taloksi, äityi esittelemään komeuttaan. Edestä...


ja takaa...


ja koko tummalehtisenä korkeutenaan.


Brittipiispan (joka tosin on kotoisin Hollannista, Floriade-näyttelystä) helmoissa tontille asettui salamyhkäinen Hämärän Aika ('Twilight Time'). 



Aiemmin saapunut Rebecca jatkaa kaksiväriteemalla, ja vaihtaa jokaiseen kukkaan eri tunnelman.




Kyllä tässäkin jotain salamyhkäistä taikuutta on. Hmm. Seuraavaksi tontille huispaa varmaan Harry Potter.

No, sekaan vaan.